Islamilaiset hunnut ovat puhuttaneet Eurooppaa jo pidemmän aikaa. Monien maiden, kuten Ranskan, Britannian ja Italian, eriasteiset rajoitukset ovat kuumentaneet huntujen kautta käytävää kädenvääntöä yksilön- ja uskonnonvapaudesta.

Ilmiö tuntuu itsessään olevan eräänlaisen hunnun takana: keskustelu on kärjistettyjä pelkistyksiä, monimutkaisia totuuksia ja suoranaisia valheita. Miten ihmeessä kukaan voisi edes yrittää ymmärtää kiistanalaista vaatekappaletta?

Hyvä paikka aloittaa on Renata Pepicellin Islamin huntu (2012). Italialaisen islamiin sekä muslimi- ja arabimaihin erikoistuneen tutkijan uusin kirja pyrkii rakentamaan jonkinlaista kokonaiskuvaa islamilaisesta hunnusta ja kaikista sen merkityksistä – niin poliittisista, esteettisistä kuin uskonnollisistakin.

Tehtävä ei ole missään nimessä sieltä helpoimmasta päästä, mutta Pepicelli ottaa asiansa haltuun kunnioitettavan rohkeasti. Huntujen historiaa lähdetään purkamaan Koraanista ja ajasta ennen islamin syntyä.

1700-luvulle päästäessä Pepicelli ottaa esiin siirtomaahistorian ja länsimaalaisten käsityksen Lähi- ja Kaukoidän kulttuurista, Orientin käsitteen, joka on jo satoja vuosia kiteytetty väkipakolla hunnutettuun naiseen.

”Kertoessaan Orientista sen sorretuiksi ja takapajuisiksi kuvattujen naisten kautta, (…) länsimaat keksivät yhden painavimmista oikeutuksista toimilleen siirtomaissa.”

Pepicelli käy läpi hunnun kehityksen siirtomaasotien välikappaleesta nykypäivän asusteeksi. Tänään huntu voi merkitä pukijalleen miltei mitä tahansa. Syitä hunnuttautumiseen on yhtä monta kuin huntuun pukeutuvia naisiakin.

Varmasti osittain ilmiön monista tasoista johtuen, teoksessa on riekaleisuutta. Pepicelli käy hunnun historiaa läpi tarkkaavaisesti, tutkii taustat ja avaa tulkinnat, mutta lopputulos on hieman hyppelehtivä.

Kirjan ongelmat ovat myös sen etuja. Kokonaisuutena Islamin huntu käsittelee monimutkaista ja -tulkintaista kulttuuri-ilmiötä kiitettävän monista näkökulmista.

Teoksen kansi on myös mainitsemisen arvoinen. Saana Nyqvistin suunnittelema ulkoasu on minimalistisuudessaan nerokas.

Pepicelli ei lähde tarjoamaan selvää ratkaisua ongelmaan. Kirjan pääasiallinen viesti tuntuukin olevan: On aika lopettaa ongelman pelkistäminen ja mustavalkoinen ajattelu. Tärkeintä on naisen vapaus valita – hunnuttautuako vai ei.

Renata Pepicelli: Islamin Huntu. Suom. Lena Talvio. Vastapaino 2014.