”Osa tulee tänne paremman elämän toivossa. He kuvittelevat, että Eurooppa on paratiisi, mutta ei täällä ole heille mitään.”
Kuulostaako tutulta? Kommentti voisi olla peräisin Suomen pakolaiskeskustelusta, mutta nyt ollaan Etelä-Italiassa Calabrian hallintoalueella. Alueella, jossa työttömyysaste on Italian korkein, mafian läsnäolo vahva ja vastaanottokeskukset täynnä.
Puhuja on kotimaastaan arabikevään aikaan paennut egyptiläinen George. Hän on saanut viisihenkisen perheensä kanssa turvapaikan Italiasta uskonnosta johtuvan vainon perusteella ja avannut Lamezia Termen kaupunkiin ravintolan. Sukunimeään hän ei halua julkisuuteen kertoa.
Georgen ymmärrys Välimeren ylittäjiä kohtaan on niukassa.
”En usko, että he kaikki ovat rehellisiä.”
Italiaan on saapunut tammi-elokuussa meriteitse reilut 120 000 pakolaista ja siirtolaista, joista Calabriaan on pelastettu 21 000, kertoo YK:n pakolaisjärjestö UNHCR. Vastaanottokeskusten tila on lopussa, ja osa sijoitetaan muualle Italiaan. Maan sisäministeriön mukaan vastaanottokeskusten asukasmäärä oli syyskuun alussa yli 90 000.
Suuri osa tulijoista on afrikkalaisia: eritrealaisia, nigerialaisia tai somaleja. Vertaukseksi kerrottakoon, että Maahanmuuttoviraston mukaan Suomen vastaanottokeskuksissa oleskeli syyskuun 18. päivänä reilut 8 700 ihmistä.
Uusia veneitä havaitaan Italian rannikoilla harva se päivä. Calabriaan tarvitaan lisää keskuksia, mutta osa alueen kunnista, asukkaista ja poliitikoista on vastahakoisia.
Tilanne jakaa jopa katoliset kirkonmiehet: osa majoittaa pakolaisia koteihinsa, osa sulkee näiltä ovet kirkkoihin. Viime aikoina hätävastaanottokeskuksia on avattu hylättyihin rakennuksiin, jotka on kunnostettu asuttaviksi.
Malilainen Boubacarr Toure, 25, on majoittunut Lamezia Termen vastaanottokeskuksessa kesäkuun 21. päivästä lähtien. Silloin hänet ja noin sata muuta pelastettiin uppoavasta veneestä Calabrian rannikolta.
Toure kertoo eläneensä normaalia elämää Dibolin kaupungissa viime vuoteen asti: hänellä oli vaimo, kaksi lasta ja työ, jonka kautta hän pääsi matkustelemaan. Hän puhuu seitsemää kieltä – muun muassa englantia, ranskaa ja arabiaa.
”Viime joulukuussa olin autokolarissa, ja toisessa autossa ollut mies kuoli. Sen jälkeen kaikki on ollut yhtä helvettiä: syyllisyys seuraa joka paikkaan. Rukoilen jumalalta anteeksiantoa”, Toure kertoo päätään puistellen.
Touren mukaan kolarissa kuolleen miehen perhe alkoi pian syyttää häntä murhaajaksi, vainota ja kohdella häntä väkivalloin. Miehen veljet uhkasivat tappaa Touren. Vuodenvaihteen jälkeen hän lähetti perheensä Gambiaan sisarensa luo ja pakeni itse autolla kohti pohjoista. Matka kesti kuukauden, ja siihen meni suuri osa säästöistä. Libyan rajalla Touren auto ja kaikki tavarat ryöstettiin.
”Halusin Tripoliin, sillä uskoin, että sieltä voisi löytää töitä. Poliisipukuiset miehet ottivat minut kiinni jo rajalla ja veivät Misrataan vankilaan”, hän sanoo.
Touren mukaan sotilaat hakkasivat vankeja, pakottivat nämä töihin eivätkä antaneet näiden peseytyä. Parin kuukauden kuluttua Toure pakeni Tripoliin, jossa ajatus matkasta Italiaan syntyi.
”Tripolissa kaikki tietävät, kuka vie ihmisiä Eurooppaan. Jos on rahaa, matkaan pääsee helposti. Jotkut tekevät kuten minä: työskentelevät näille ihmisille ja kustantavat niin matkansa.”
Touren matka alkoi, kun hän tutustui paikalliseen mieheen, joka lupasi auttaa häntä. Pian hän oli veneessä matkalla kohti Eurooppaa.
”Nyt olen kiitollinen, sillä olen turvassa. On ruokaa ja peti, ja opettelen italiaakin. Silti elämä tuntuu turhalta. En tiedä, milloin näen lapseni, en voi palata kotiin”, Toure huokaa.
Kaikki Välimeren ylittäjät eivät jää Italiaan päästyään vastaanottokeskuksiin. Catanian yliopiston siirtolaisuutta tutkineen professori Carlo Collocan mukaan osa Välimereltä pelastetuista häipyy omille teilleen ennen tai jälkeen vastaanottokeskuksiin sijoittamisen. Osa jatkaa toiseen maahan, osa päätyy asumaan laittomasti Rosarnon kaupunkiin tai lähellä sijaitsevaan San Ferdinandon telttakylään, jota valtio ylläpitää.
”Kylän alkeellisissa olosuhteissa asuu pahimmillaan yli tuhat afrikkalaistaustaista ihmistä. Nukkumapaikkoja on puolelle tästä”, Colloca kertoo.
Collocan mukaan alueen maatilat hyödyntävät kylässä majoittuvia laittomana työvoimana. Jotkut ovat turvapaikanhakijoita, jotka haluavat tienata rahaa, jotkut vastaanottopalveluihin oikeutensa menettäneitä tai kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita. He hyväksyvät työn ilman oikeuksia: ympäripyöreät työpäivät, parinkymmenen euron päiväpalkan ja epävarmuuden, sillä parempaakaan ei ole tarjolla.
”Virta Välimeren yli on voimistunut, joten kaikille ei riitä työtä maatiloilla. Viime aikoina naisten määrän kasvaessa olenkin törmännyt alueella myös prostituutioon”, Colloca selittää.
Collocan mukaan viranomaiset katsovat pitkään jatkunutta tilannetta läpi sormien. Kun ottaa huomioon, että Calabriassa vaikuttava ’Ndrangheta-mafia on soluttautunut syvälle yhteiskuntaan muun muassa liiketoimintojen tasolla, on selvää, että ilmiön taustalla vaikuttaa järjestäytynyt rikollisuus.
”Osa työnantajista on tavallisia maanviljelijöitä, jotka haluavat säästää työntekijäkuluissa. Mutta kyllä mafialla on merkittävä rooli tässä pelissä.”