Juha Sipilän syyskuisen varsin tasaisen tv-puheen jälkeen Ylen verkkosivuilla on otsikko: Mikä on nettikansan tuomio Sipilän puheesta? – Lue kärkevimmät somekommentit täältä.
Se tuntuu vyöryvän päälle kaikkialta: huuto, meuhkaus ja kärkevyys. Se on nakertanut tiensä ennen maltillisiin tv:n asiaohjelmiin, hivuttautunut somen syövereistä kohti ihan tavallista journalismia. Poliitikotkaan eivät keskustele vaan puhuvat päälle ja keskeyttävät toisensa.
Mistä tämä kaikki oikein tuli? Mihin konsensuksen kotimaasta katosi maltti ja rauhallinen keskustelu?
”Jos katsotaan historiallisessa perspektiivissä, niin ainahan ääriliikkeiden ja äärimielipiteiden agitointi on ollut nimenomaan malttamatonta”, sanoo Thomas Elfgren. Hän on rikosylikomisario keskusrikospoliisissa.
Niin. Sieltä se tulee ensimmäisen kerran. Äärimielipiteet. Eivät kaikki netin keskustelut ole repivän raastavia, vaan suurin kiehunta keskittyy tiettyihin aiheisiin. Tämän hetken Suomessa niihin kuuluvat rasismi, muukalaisviha ja turvapaikanhakijat.
Kärjekkäimmät keskustelut isoista yhteiskunnallisista aiheista eivät synny tyhjiössä eivätkä itsestään.
”Yksi sivistymättömyyden tunnusmerkki on vaistonvarainen muukalaispelko. Siihen kiteytyy se kaikkein suurin ongelma, varsinkin jos vielä johtajan toimesta viestitetään, että teillä on aihetta pelätä”, Elfgren sanoo.
Elfgren tietää ihmismielen pimeistä puolista enemmän kuin moni muu suomalainen. Hän on tehnyt pitkän uran rikospoliisissa, ja ollut tutkimassa niin Ruandan joukkotuhoa kuin Balkanin konfliktiakin. Molemmissa tavalliset ihmiset tappoivat tavallisia ihmisiä, häkellyttävän suuria määriä.
Nyt Elfgren on Suomen osalta huolestunut kahdesta ryhmästä, lietsojista ja pelkääjistä. Lietsojilla on ideologinen syy tuoda pelko ihmisten keskuuteen, eikä heille ole juuri mitään tehtävissä. Paljon merkityksellisempi ryhmä ovat ne tavalliset ihmiset, jotka lietsojat saavat mukaansa. Jotka uskovat, että heillä on syy pelätä.
”Niin kävi Saksassakin holokaustin aikaan. Tavalliset saksalaiset uskoivat täysin varauksettomasti siihen, että juutalaiset, mustalaiset ja muut vähemmistöt olivat jonkinlainen uhka heidän olemassaololleen”, Elfgren sanoo.
Jani Toivola tietää vähemmistössä olemisesta aika paljon. Tummaihoinen, homoseksuaali, tanssiva mies ja kaiken päälle vielä kansanedustajakin.
Maltin katoamisen suhteen Toivola kuulostaa poliitikolta: se on ja ei ole kadonnut.
Toisaalta keskustelu ylittää monesti kaikki kohtuuden rajat, toisaalta on hyvä että vihdoin rasismiin ja syrjintään liittyvistä asioista keskustellaan.
Toivolan ollessa nuori oli toisin. Silloin syrjinnästä ja rasismista ei puhuttu juuri lainkaan.
Oli niin hiljaista, että välillä avointa rasismia kohdatessaankin joutui miettimään, oliko se nyt rasismia vai ihan muuta. Mikään ääni ei tukenut syrjinnän kohteeksi joutuneen tunnetta siitä, että tämä ei nyt ole reilua.
”Silloin rupeaa helposti epäilemään itseään eikä luota omiin tuntemuksiinsa. Vaikka samalla tietää, ettei ketään pitäisi kohdella näin”, Toivola sanoo.
Hiljaisuuteen verrattuna puhe on parempaa. Mutta ei mikä tahansa puhe.
Perussuomalaisten valtaan nousun myötä keskusteluun on tullut mukaan uusia ihmisiä ja näkökantoja. Myös niitä, joiden puheissa maahanmuuttokriittisyys flirttailee suoran rasismin kanssa.
”Se herätti ihmiset. Aikaisemmin moninaisuuskysymyksissä on luotettu hyvien arvojen kestävyyteen. Mutta kun kentälle tuli vahva kriittinen ääni, se herätti ihmiset älyämään, että hiljainen asian tukeminen ei enää riitä. Pitää sanoa ääneen, millaisen yhteiskunnan haluaa”, Toivola sanoo.
Netissä se sanotaan ääneen, suureen ääneen. Sanomisen välineet ovat jokaisen ulottuvilla.
Nettikeskusteluja ei tarvitse seurata kovin kauaa, ennen kuin vastaan kävelee trolli tai sen sukulainen olkinukke.
Trollaukseksi kutsutaan sitä, kun joku tahallaan provosoi keskustelua. Trollin tavoite on ensisijaisesti suututtaa. Olkinukke taas tarkoittaa sitä, että vastustajan mielipiteistä annetaan liioiteltu tai vääristelty kuva – ja sen kuvan pohjalta osoitetaan kuinka hölmö vastapuoli onkaan.
Thomas Elfgren on itse aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Hänen mukaansa moni aktiivinen trollaaja käyttää netissä useita eri nimiä. Siten yksikin ihminen saa omia juttujaan tykkäämällä ja jakamalla nostettua jotakin yksittäistä asiaa entistä näkyvämmäksi.
”Maahanmuuttossa ja rasismissa nämä pahimmat öyhöttäjät eivät ole mitään nuoria ihmisiä, vaan ihan koulutettuja, aikuisia ihmisiä. He vain käyttävät hyväksi sellaisia ihmisiä, jotka on helppo höynäyttää mukaan näihin juttuihin”, Elfgren sanoo.
Helsingin Sanomat antoi syyskuussa viiden eri ihmisen saamia nimettömiä vihaviestejä kielitieteilijän analysoitavaksi. Arvio oli samansuuntainen kuin Elfgrenillä: kirjoittajat hallitsevat kielen hyvin, eivätkä ole aivan nuoria, sillä lyhenteet ja emojit puuttuvat tekstistä. Kirjoittajien iästä antavat viitteitä heidän suosimansa kirosanat. Vittua viljellään taajaan, mutta vanhemman polven perkele ja saatana puuttuvat. Todennäköisesti kirjoittajien ikä osuu ihan tavalliseen aikuisuuteen.
Netin rumimpien uhkausviestien osalta ei ole kyseenalaista, ovatko ne lain vastaisia. Kyllä ovat. Jos kehottaa toisen ihmisen tappamiseen tai raiskaamiseen, niin kulkee paitsi hyvän tavan myös monen lain toisella puolella.
Eri asia on se, saadaanko tekijä vastuuseen. Poliisilla ei riitä resursseja läheskään kaikkien tutkimiseen. Oman ongelmansa muodostaa se, että Facebookin kaltaiset sivustot ovat yhdysvaltalaisia, ja siten Suomen lain ulottumattomissa.
Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen ja viestinnän professori Erkki Karvonen muistuttaa, että netin keskustelut heijastelevat muun yhteiskunnan muutosta. Auktoriteettien asema on paljon aikaisempaa heikompi. Myös tieteellisellä tiedolla on epäilijänsä.
”Netissä kukoistavat myös salaliittoteoriat, populismi ja herraviha. Eliittiä pitää aina epäillä, ja jopa tiede lasketaan eliitiksi. Siksi vaikkapa rokotusvastaisuus saa jalansijaa, vaikka rokotuksilla on pelastettu miljoonia ihmisiä. Muutama ihminen on netissä jo melkoinen iskuryhmä”, Karvonen sanoo.
Monen vakiintuneenkin median keskustelupalstat muistuttavatkin lähinnä viemäriä. Siellä ilmaistaan, argumentoidaan ja huudetaan kilpaa.
Milloin teksti oikein tehoaa? Sitä on pohdittu jo jokunen vuosituhat. Jo Aristoteles perkasi retoriikan keinoja, ja löysi kolme vakuuttamisen tapaa. Ensimmäinen niistä, eetos, liittyy puhujan uskottavuuteen. Toinen, paatos, viittaa keinoihin, joita puhuja käyttää saadakseen yleisön omille ajatuksilleen suopeaksi. Kolmas ja viimeinen peruspalikka taas on logos, se kuinka loogisesti asiat esitetään.
Suurin osa verkkokeskustelujen älämölöstä reputtaisi Aristoteleen kokeessa. Uskottavuutta puskista huutelulla on tuskin lainkaan, eikä se auta käännyttämään toisin ajattelevia. Logiikankin kanssa on vähän niin ja näin: Elintasopakolaiset tulee loisimaan meidän verovaroilla ja vie meidän työt.
Mutta olisi vaarallista ohittaa se pelkällä olankohautuksella. Huonostikin argumentoitu puhe voi onnistua vaikuttamaan yleisemmän keskustelun suuntaan.
Journalismi vaatii aikaisempaa enemmän draamaa. Ja vastakkainasettelu tarjoaa draaman ainekset.
”Hyvänä journalismina ja hyvänä viihteenä pidetään sitä jos keskustelijat ottavat kirpeästi kantaa, ovat mustavalkoisesti eri mieltä ja väittelevät. Että kylläpä tuo ilkeästi laittoi, veti oikean suoran mahalaukkuun”, Karvonen sanoo.
Jotta vastakkainasettelu toimii, studioon tarvitaan ääripäiden edustajia. Mielipidetiedusteluissa ihmisten vastaukset asettuvat kuitenkin yleensä Gaussin käyrälle, Karvonen muistuttaa. Suuri enemmistö on mielipiteiltään maltillisia keskitien kulkijoita. Heille ei julkisessa keskustelussa ole tarjolla mitään roolia.
Maltillisilla ei myöskään ole mitään syytä huutaa ja vaahdota netissä. Sekin on kaikkein kiihkeimpien kuumakallejen areenaa.
”Normaalin kansalaisen aika menee aika tarkkaan kaikkeen muuhun kuin nettikeskusteluun”, Karvonen muistuttaa.
Myös Jani Toivola on välillä tuskastunut logiikkaan, jolla media toimii.
”Luulen että keskustelun rankkuudesta on tullut yksi tarina, jota media itse vahvistaa. En tiedä haluammeko me muut edes käydä sitä keskustelua, jota media sanoo meidän käyvän. Viestimet tarttuvat ääriasetelmiin, yhtä aihetta voidaan uutisoida viikko, eri päivinä eri näkökulmista. Siten se keskustelu saa isomman tilan kuin mitä se alun perin oli ottamassa”, Toivola sanoo.
Sosiaalisesta mediasta voidaan poimia hyvin pienen ryhmän keskustelu tai yksittäinen kommentti ja valtamedia voi omalla tarinankerronnallaan käsitellä sitä kuin se olisi iso julkinen keskustelu.
Nettikeskusteluissa taas kannat usein kärjistyvät kuin itsestään.
”Jos joku puhuu mun arvomaailman vastaisista asioista, niin helposti mä alan puolustaa arvojani voimak-
kaammin. Kyllä ne molemmat äänet silloin voimistuvat”, Toivola sanoo.
Samaan aikaan media on kriisissä, ja kriisin pelastajaksi on löydetty klikkijournalismi. Mitä kärjekkäämpi tai kummallisempi otsikko, sen useampi ihminen klikkaa jutun auki. Klikkien mukaan lasketaan paitsi mainostulot, monessa talossa myös journalistien keskinäinen paremmuus. Eniten nettilukijoita sivulle haaliva voittaa kisan.
Etenkin kärjekkäät otsikot leviävät sosiaalisessa mediassa. Aina itse juttua ei edes lueta. Siten maltillisenkin jutun kärjekkäästä otsikosta voi syntyä se varsinainen viesti ja uutinen.
Klikkihakuisen otsikoinnin lisäksi pieleen voivat mennä myös itse faktat. Suomen Kuvalehti tunnetaan kotimaisen mediakentän ehkä asiallisimpana lehtenä. Syyskuun lopulla se uutisoi nettisivullaan: Pakolaiskriisi: Kemijärvi häätää kerrostalon asukkaita hätämajoituskeskuksen tieltä. Jutun ingressi kuuluu: Asukkaat joutuvat jättämään kotinsa alle viikon varoitusajalla.
Juttu ilmestyy perjantai-iltana seitsemän jälkeen ja lähtee leviämään nopeasti sosiaalisessa mediassa. Jutun klikkaa seuraavaan aamupäivään mennessä auki yli 50 000 lukijaa.
Lauantaina puoli kymmeneltä nettiuutista muokataan. Enää otsikossa asukkaita ei häädetä, vaan hoputetaan.
Perjantai-iltana samasta aiheesta ilmestyy Iltalehdessä juttu otsikolla: Kemijärvi majoittaa turvapaikanhakijat kerrostaloon – vanhat asukkaat halutaan muualle. Kärjistävästä otsikosta huolimatta juttu on hyvin tehty ja tasapainoinen. Muutto on vapaaehtoinen ja koskee 13 asukasta. Heille on tarjottu mahdollisuutta muuttaa parempiin asuntoihin. Muuttoapuakin on tarjolla, ja muuttaa voi sitten kun haluaa.
Kaksi vakiintunutta mediaa on juuri julkaissut uutiset, joiden otsikot antavat ymmärtää, että tavalliset suomalaiset ajetaan turvapaikanhakijoiden tieltä pois kodeistaan.
Se antaa lisää vettä myllyyn, joka pyörii jo muutenkin kovilla kierroksilla.
Samaan saumaan on verkkoon ilmestynyt valeuutisia levittäviä sivustoja. Mitä vittua -nimellä aloittanut, nyttemmin MV:nä tunnettu sivusto näyttää ulkoisesti journalismilta, mutta sisältö on aivan muuta. Osa jutuista on kopioitu muista medioista, osa keksitty itse. Moni on avoimen rasistinen.
Syyskuun lopulla se uutisoi turvapaikanhakijoiden kiittämättömyydestä ja tarjoaa todisteeksi Kirkon ulkomaanavun vapaaehtoiseksi väitetyn ihmisen facebook-kommentteja. Niin profiili kuin keskustelukin ovat keksittyjä. Kirkon ulkomaanapu ei edes työskentele Torniossa, josta uutisessa kerrotaan. Silti uutinen ja kuvakaappaus ”keskustelusta” leviävät nopeasti.
Suomessa valtamedia ei ole niin eriytynyttä kuin joissakin muissa maissa. Karvonen nostaa vertailukohdaksi Yhdysvallat, jossa media on polarisoitunut hyvin pitkälle puoluekannan mukaan.
Karvonen vertaa ilmiötä autoon, jossa laitetaan päälle sisäilman kierto. Ulkoa ei tule raikasta ilmaa, vaan samaa ilmaa kierrätetään jatkuvasti.
Kuplia on Suomessakin, muistuttaa Karvonen, eikä punavihreä kupla ole suinkaan ainoa. Yhtä lailla on eriytymässä perussuomalainen kupla, konservatiivinen kupla ja ties kuinka monta muuta. Yhteistä niille on se, että kuplan sisällä kaikki kaverit ovat samaa mieltä keskenään.
Kuplimista vahvistaa myös netin valtias Google. Maailman käytetyin hakukone oppii tuntemaan meidät ja hakee meille sellaisia hakutuloksia, joista olemme aiemmin pitäneet.
”Algoritmit opiskelevat henkilökohtaisen profiilisi ja arvioivat, mistä olet kiinnostunut. Sitäkään kautta ei siis tule toisenlaista näkemystä”, Karvonen sanoo.
Erityisen paljon tyhmyys tuntuu tiivistyvän joillakin keskustelupalstoilla.
Jopa kouluampumista suunnitteleva löytää netistä kannustajia.
”He taputtavat selkään, että just, paa tuulemaan, eiku ruutia putkeen ja tapa muutama. Jos noin puhuisi kenellekään kuplan ulkopuoliselle, he kauhistuisivat ja toimittaisivat puhujan hoitoon”, Karvonen sanoo.
Elfgren on juuri palannut työmatkalta, jossa matkalukemiseksi sattui Lapuan liikkeestä kertova lehti. Siitäkin hän löytää linkkejä nykypäivään. ”Jokaisessa jutussa toistui se, että osa kansallismielisistä oli siellä vain räyhäämässä juovuspäissään.”
Monet olivat vakuuttuneita, että isänmaata piti puolustaa vastustajia eli kommunisteja muiluttamalla. Mutta osa oli mukana ihan vaan rähinöimisen ilosta.
Saman reseptin Elfgren löytää niin Balkanin kuin Ruandankin konflikteista. Nuoret työttömät miehet saavat sisältöä elämäänsä – ja mahdollisuuden tehdä mitä lystäävät.
Nuoret miehet, joilla ei ole mitään tähdellistä tekemistä. He ovat joukko, joka on ollut paikalla monessa historian suuressa kriisissä. Mutta kovin usein naruja vedellään jossakin muualla.
Kriisitilanteissa muukalaispelko on helppo herätellä, jos saa ihmiset uskomaan heidän toimeentulonsa ja turvallisuutensa olevan uhattuina.
”Pelkotilanteessa ei luoteta johtajiin, jotka tarjoavat maltillisia vaihtoehtoja. Silloin hakeudutaan yksinkertaisia ja mustavalkoisia ratkaisuja tarjoavien johtajien luokse. Etenkin huonon itsetunnon omaavat ihmiset ovat hyvin helposti johdateltavissa”, sanoo Elfgren, psykologisen profiloinnin asiantuntija.
Pelon lietsominen ja toisten ihmisryhmien arvon kyseenalaistaminen on kuitenkin vaarallinen tie.
”Olen työni kautta nähnyt, kuinka lyhyt on askel verbaalisesta väkivallasta fyysiseen väkivaltaan.”, Elfgren sanoo.
Vihaviestien tavoite on saada vastaanottajansa pelkäämään. Ja varomaan sanojaan.
Toivolalle itselleen käännekohta vähemmistöjen aseman ja oman identiteetin pohtimisessa oli asuminen Yhdysvalloissa. Hän opiskeli siellä parikymppisenä neljä vuotta.
Yhdysvallat avasi silmät sille, miten ihmisoikeudet ja tasa-arvo ovat sidoksissa arkipäivään ja jokaisen näkyvyyteen yhteiskunnassa.
Paluu Suomeen tuntui hypyltä takaisin menneisyyteen, sillä täällä oltiin vasta silloin käynnistelemässä keskustelua syrjinnästä ja vähemmistöjen asemasta.
Toivola teki päätöksen. Hän ei ala raivoamaan siitä, miten alkuvaiheissaan keskustelu on. Hän hyppää junaan siihen kohtaan, jossa se nyt kulkee ja alkaa osallistua keskusteluun.
”Mun oli tehtävä itseni kanssa sopimus, että vaikka musta tuntuu että menen taaksepäin niin mä hyppään junaan nyt tässä kohtaan”, Toivola sanoo.
Aivan viime vuosina julkisuudessa on alkanut näkyä myös heitä, joita suuren junan hitaaseen liikkeeseen astuminen ei kiinnosta. He haluavat nopeamman vuoron, ja uudet raiteet. Uudet suoraansanojat kiinnostavat myös perinteistä mediaa: Maailman Kuvalehteenkin kolumneja kirjoittava Maryan Abdulkarim ja Ruskeat tytöt -blogia pitävä Koko Hubara. Oma lukunsa ovat tietenkin Ali ja Husu -radio-ohjelman Ali Jahangiri ja Abdirahim Hussein.
Mutta heistä kaikkiin liitetään julkisuudessa usein yhä ensisijaisesti heidän taustansa. On kuin vasta Arman Alizadin maailmankiertämisen ja turpaanottamisen tasoisella aktiivisuudella saisi aktiivisen roolin ihan itsenään eikä vähemmistön edustajana.
Yksi merkittävä yhteiskunnallista keskustelua värittävä tekijä on se, miten vähemmistöt ja vaikkapa turvapaikanhakijat esitetään mediassa. Ovatko he vain passiivisia avun tarvitsijoita vai aktiivisia toimijoita.
”Kuuntelin jokin aika sitten Mustan Barbaarin haastattelua radiossa. Säpsähdin, kun tajusin että olen vastannut itse tismalleen samoihin kysymyksiin silloin kun olen alkanut tehdä julkista työtä. Ja 15 vuotta myöhemmin puhutaan toisen tummaihoisen nuoren miehen kanssa ihan samoista perusasioista”, Toivola sanoo.
Vähemmistöjen kautta kerrotaan muiden ennakkoluuloista tai muiden suvaitsevaisuudesta. Aivan kuin heillä ei olisi omaa ääntä lainkaan, Toivola sanoo.
Miten oma maltti säilyy, kun joutuu kaiken tämän pyörityksen keskelle?
Jani Toivola kertoo motivaation tulevan siitä, että poliitikkona on mahdollisuus olla muovaamassa suomalaista yhteiskuntaa ja lainsäädäntöä.
Kansanedustajan viikosta kuluu iso osa valiokuntatyössä. Arvomaailmat ovat usein erilaisia. Joku saattaa kirjoittaa julkisessa blogissaan vaikkapa maahanmuuttajiin liittyvistä ennakkoluuloista tavalla, jota Toivola itse pitää kamalana.
”Seuraavana aamuan me tullaan siihen samaan valiokuntapöytään ja tämä ihminen istuu mua vastapäätä. Ei ole sitä vaihtoehtoa että hän tai minä katoaisin tästä maailmasta. Ainoa keino on tänäänkin yrittää löytää reitti tuon ihmisen luokse”, Toivola sanoo.
Mutta ei hätää. Kaiken tämän keskellä kannattaa muistaa se, minkä Karvonen jo mainitsi. Suurin osa suomalaisista on asiassa kuin asiassa Gaussin käyrän keskivaiheilla.
Maltillisia, eivätkä aikeissakaan ampaista kohti ääripäitä.
Jos mielipidetiedusteluissa äärimmäisiä vaihtoehtoja kannattaa janan kummassakin päässä viidestä kymmeneen prosenttia suomalaisista, se jättää tasaisen rauhallisten joukkoon suurimman osan suomalaisista. Neljä miljoonaa ja rapiat.
Siinä on joukkovoimaa kun suuri enemmistö alkaa toimia, omalla maltillisella tavallaan.
”Kun maahanmuuttovastaiset järjestävät tapahtumia, paikalle tulee yleensä kymmenestä muutamaan sataan ihmistä. Heinäkuussa Meillä on unelma -tapahtuma keräsi parin päivän varoitusajalla 15 000 ihmistä”, Elfgren muistuttaa.
Elfgren on adoptoinut kuusi ruandalaista nuorta. Onko se muuttanut Elfgrenin käsityksiä suomalaisesta rasismista?
”Eipä juuri. Toki me keskustelemme lasteni kanssa siitä, miten yhteiskunta on heidän mielestään muuttunut. Täytyy sanoa, että on luojan lykky että edelleenkin mielettömän suuri enemmistö suomalaisista on ihan tolkun kansaa. Se on hienoa”, Elfgren sanoo.
Alkusyksystä tapahtui paljon muutakin kuin talkoovoimin koottu Meillä on unelma. Käänne, ehkä.
Vähintäänkin näkyi merkkejä, että jokin on yhteiskunnallisessa keskustelussa muuttumassa.
Kaksi isoa mediaa, Helsingin Sanomien Nyt-liite ja MTV:n verkkosivusto ilmoittivat sulkevansa joksikin aikaa kommenttiosionsa, jotta niistä saadaan siivottua pahin loka pois.
Samaan aikaan turvapaikanhakijoiden määrä kasvoi nopeasti. Samassa tahdissa kasvoi suomalaisten into tehdä vapaaehtoistyötä.
Auttamisen halu oli niin suuri, että avustusjärjestöjen piti jopa toppuutella sitä vähän.
Mitä pitäisi tehdä, ettei keskustelu jatkossa kiehuisi yli äyräidensä?
”Meillä pitäisi olla vahvempi ihmisen perusoikeuksien ja tasa-arvon suoja, vahvempi yhteinen pohja keskustelulle. Ja yhteinen sopimus siitä, minkä alle ei saa mennä, ja mitä asioita ihmisen perusolemuksessa ei yksinkertaisesti saa enää kyseenalaistaa”, Toivola sanoo.
Keskustelun suitsiminen on vaikea tehtävä. Se ei tapahdu sattumalta eikä itsestään. Tarvittaisiin vahva arvojohtaja, jolla olisi karismaa ja kanttia sanoa, mikä sopii ja mikä ei. Ja joka käyttäisi asemaansa.
”Arvojohtajuudesta on pulaa”, Elfgren sanoo.
Ja yksi ilmeinen ja tärkeä kanava on media. Nettikeskustelujen räikeimpien rönsyjen karsiminen on hyvä askel oikeaan suuntaan, mutta paljon muutakin olisi tehtävissä.
Ennen kaikkea Suomi kaipaisi parempaa journalismia. BBC:n keskusteluohjelman Hardtalkin kaltaista tykitystä, jossa poliitikot joutuisivat perustelemaan kantojaan. Joissa kysymyksiä ei saisi tyrehdytettyä uhkaamalla lähteä studiosta.
”On käsittämätöntä, että toimittajat eivät tee jatkokysymyksiä ja vaadi perusteluja väitteille”, Elfgren sanoo.
Median roolista voi hakea esimerkkiä Saksasta. Sikäläinen iltapäivälehti Bild on yleensä paljon kotimaisia iltapäivälehtiä kärkkäämpi ja räävittömämpi, mutta pakolaisten suhteen lehti on ottanut selkeän linjan: apua tarvitsevia pitää auttaa. Se on auttanut siistimään keskustelua.
Tärkein rooli on kuitenkin tavallisilla ihmisillä.
”Toivoisin, että suuri hiljainen enemmistö sanoisi ääneen, mitä mieltä he ovat. Tämä suuri sivistynyt osa suomalaisista. Ja toisaalta toivoisin, että he jotka ovat peloissaan menneet mukaan trolliarmeijoiden lietsomisiin, laskisivat kymmeneen ja miettisivät uudestaan”, Elfgren sanoo.
Juha Sipilän puheen jälkimainingeissa A-studion suosituimmiksi kommentaattoreiksi nousevat Nina Heinikoski ja Raakel Schapcott, kaksi Jorvin sairaalan kätilöä.
Kaksi tavallista, maltillista tolkun ihmistä.