Paahteiselle patiolle on kerääntynyt väkeä. Kaksi miestä nostaa harteilleen kukkameressä seisovan Jeesus-patsaan. Rummut pärähtävät ja joku puhaltaa pilliin. Juhlaväki alkaa tanssia ja Kolá San Jon -kulkue nytkähtää liikkeelle.
Ollaan Cova da Mouran kylässä, Portugalissa, kymmenen minuutin junamatkan päässä Lissabonista.
Kylän kadut on koristeltu lippunauhoin jo aiemmin. Pedro António Correia ja muut rumpalit, tamboreirot, ovat kierrelleet kaduilla rummutellen.
”Rummun ääni on naapurustolle merkki siitä, että tiedossa on juhlat”, Correia kertoo.
Kolá San Jon -juhlaa vietetään kylässä, jonka kapverdeläiset siirtolaiset rakensivat 1970-luvun lopulla pienelle kukkulalle.
Juhlapäivä on monille vuoden kohokohta. Suomessa vietetään samaan aikaan juhannusta. San Jon tarkoittaa Pyhää Johannesta Kap Verdellä puhutulla kreolikielellä. Kolá puolestaan tarkoittaa yhteen liittämistä. Tässä tapauksessa kyse on tanssista, jossa tanssijoiden lantiot osuvat yhteen.
Tanssi edustaa Kap Verdelle tuotujen orjien perinteitä, joihin Kolá San Jonissa yhdistyvät katolisen kirkon perinteet.
Saariston ilmasto on maanviljelylle haastava, ja kuivia kausia on viime vuosisadalla seurannut suuria nälänhätiäkin. Niinpä Kap Verdeltä on jo kauan lähdetty merien taakse parempien mahdollisuuksien perässä. Maailmalla asuu enemmän kapverdeläisiä kuin itse saaristossa.
Sanotaan, että Kap Verden kreoli on Lissabonin toiseksi puhutuin kieli.
Kolá-kulkueeseen kuuluvat purjelaivat, joita muutamat osallistujat kantavat. Niiden merkitys ei ole täysin selvä, mutta on helppo ymmärtää, että ne merkitsevät saariston asukkaille monia asioita. Ne muistuttavat laivoja, joilla portugalilaiset saapuivat saarille. Yhtä lailla ne saattavat esittää merirosvolaivoja tai symboloida muuttoliikettä saarilta meren yli muille mantereille.
56-vuotias Pedro António Correia lähti Kap Verdeltä Portugaliin 24 vuotta sitten. Hän arvelee alkaneensa soittaa rumpua 8-vuotiaana. Taidon hänelle opetti isoisä. Koska rummut ovat arvokkaita, monet lapset Kap Verdellä aloittavat harjoittelun muovilautasia rummuttamalla.
Kolá San Jon -perinteen ylläpitäminen Cova da Mourassa on tapa säilyttää yhteys kotimaahan ja välittää traditioita seuraaville sukupolville. Correiakin on opettanut useita nuoria soittamaan rumpua: ”Sitä oppii soittamaan muutamassa minuutissa, jos on terävä pää”.
Kun kulkue etenee Cova da Mouran graffitein koristeltuja kujia, tanssiin heittäytyvät monet sellaisetkin nuoret, jotka eivät ole sukunsa sijoilla käyneet.
Yhtäkkiä kulkueen vauhti hidastuu ja rummutus vaimenee. Rummuttajat ja tanssijat pyyhkivät hikeä otsaltaan ja väki kierrättää hedelmäkulhoja.
Kun tanssijoiden kauloista riippuvia koristeita katsoo tarkemmin, huomaa että kreppipaperikoristeiden lomassa on maapähkinöitä ja popcorneja. Koristeidenkin alkuperäinen tarkoitus oli pitää helteessä kulkevien tanssijoiden ja rummuttajien voimia yllä.
Pysähtymisen syy on saapuminen Dona Lieven kodin eteen. Dona Lieve on belgialaissyntyinen Godelieve Meersschaert, joka muutti Cova da Mouraan portugalilaisen puolisonsa Eduardo Pontesin kanssa 70-luvulla.
Hän ja muut paikalliset perustivat 80-luvulla Moinho da Juventude -yhdistyksen naapuruston olojen kohentamiseksi ja Kolá San Jonin aseman edistämiseksi.
Työ on tuottanut tulosta: juhla nimettiin joku vuosi sitten Portugalin aineettomaksi kulttuuriperinnöksi. Sitä ennen naapurustosta oltiin mediassa kerrottu lähinnä rikollisuuden näkökulmasta.
Ensimmäinen kolá-kulkue järjestettiin jo 80-luvulla, Correia muistelee. Hän on ollut mukana niistä jokaisessa.
”Ensimmäiselläkin kerralla paikalla oli muualta tulleita vieraita, mutta nyt väkeä on todella paljon”, hän kertoo.
Juhlakansa, tanssijat ja muusikot kulkevat helteisessä naapurustossa usean tunnin ajan. Lopulta on aika syödä. Jokaiselle paikalla olevalle riittää kulhollinen kapverdeläistä catchupa-pataa.