”Eihän liike-elämässä koskaan laiteta terävimpiä työntekijöitä pohtimaan sosiaalisen vastuun kysymyksiä”, sanoi suuren yrityksen edustaja. Tapaamisesta on aikaa, mutta muistan lauseen yhä hyvin. Kerrankin joku puhui suoraan.
Vastuullisuus ja muu maailmanparannus lasketaan monessa yrityksessä vilttiketjun puuhasteluksi. Järjestöjen puolella taas sorrutaan helposti toiseen harhaan: uskomaan, että kaikki muutkin haluavat pelastaa maailmaan.
Jos seuraa vain omaa maailmankuvaa tukevaa uutisointia, päätyy hakoteille.
Meitä jokaista vaivaa vahvistusvinoumaksi kutsuttu ilmiö. Se tarkoittaa sitä, että poimimme vaikkapa uutisista omaan ajattelutapaamme sopivia faktoja. Muu menee jotenkin ohi.
Se on osa ihmisyyttä, mutta ei kohtalo. Aina silloin tällöin on terveellistä haastaa itsensä. Monimutkaisiin asioihin perehtyminen on työlästä, mutta ilman vaivannäköä niitä ei opi.
Ota kaksi askelta taaksepäin, sulje sosiaalinen media ja pohdi hetki. Milloin olet viimeksi pistänyt itsesi tiukille ja perehtynyt johonkin asiaan kunnolla? Tutustunut vastakkaisiin näkemyksiin, tarkistanut puhuvatko asiantuntijat asiaa vai läpiä päähänsä?
Julkinen keskustelu on täynnä puolihuolimattomia heittoja ja laiskoja totuuksia, mutta ne voi tunnistaa vain jos tietää aiheesta tarpeeksi paljon.
Lehtijutuissa on pakko yksinkertaistaa, selkeyttää ja lyhentää. Siksi ne voivat tarjota vain pienen kurkistusikkunan siihen, mitä todellisuudessa tapahtuu. Toimittajan työssä se tulee ikävän tutuksi. Mitä asiantuntevampi lähde, sen suurempaa väkivaltaa hänen sanomisiaan kohtaan pitää käyttää, jotta saa ne karsittua ja pakattua lehtijutun muotoon.
Toinen ongelma on median keskittymiskyky, joka on sukua harakalle. Uusi ja kiiltävä kiinnostaa, mutta kerran tarkasteltu kyllästyttää. Tärkeäksi nostettu ei läheskään aina ole merkittävää. Tänä syksynä Suomessa on todennäköisesti kirjoitettu enemmän parkkikiekoista kuin ilmastonmuutoksesta.
Ja sitten ovat ne numerot. Ne ovat avain yhteiskunnan kehityksen seuraamiseen ja erinomainen lillukanvarsitunnistin. Laskuharjoitukset voi aloittaa vaikka veroihin perehtymällä. Ei omiin, eikä naapurin, vaan suurempiin linjoihin. Mihin julkisia varoja suunnataan, miten tehokkaasti ja oikeudenmukaisesti veroja kannetaan?
Ihmisen aika on rajallinen, joten kovin montaa valistuneen kansalaisen savottaa ei itselleen kannata vuodessa asettaa. Edes yksi olisi terveellistä. Ajattelu vaatii treeniä siinä missä vatsalihaksetkin.
Tämä on viimeinen pääkirjoitukseni Maailman Kuvalehteen. Lehden rahoitusta on leikattu ja omalta osaltani se tarkoittaa yhden elämänvaiheen loppua. Kiitän teitä kuluneista kymmenestä vuodesta.
Ja kannustan tarttumaan vaikeisiin aiheisiin!