Artikkelikuva
Lea Pakkanen

Auttajat

Kriisialue on työympäristönä monella tavalla kuormittava. Miten kriisityöntekijät käsittelevät kokemaansa?

Oli aamuyö, kun moottoripyöräpoliisit ajoivat Petareen, Venezuelan pääkaupungin Caracasin suurimpaan lähiöön eli barrioon. Toimittaja Lea Pakkanen oli kuvaajineen mukana.

Pakkanen oli saapunut Venezuelaan pari päivää aiemmin. Matka kaupunkia ympäröiville kukkuloille oli samalla matka kaikkein köyhimpään osaan kaupunkia.

Yhtäkkiä joku ampui kohti noin viiden metrin päästä. Se oli varoitus, kertoivat poliisit myöhemmin.  

”Se tuntui epätodelliselta. Kun muistelen sitä, näen sen ulkoa- ja ylhäältäpäin”, Pakkanen kuvailee.

Tilanne oli ohi hetkessä. Mielessä ehti käydä vain kysymys, tähänkö kuolen.

Poliisit asettuivat suojelemaan journalisteja, ja he pakenivat paikalta.

”Kun pääsimme turvallisen matkan päähän, kävimme tilanteen läpi poliisien kanssa. He olivat yllättyneitä laukauksista, sellaista ei ollut tapahtunut aikoihin.”

Partiokierroksen lopuksi Pakkanen ja kuvaaja kävivät vielä ruumishuoneella. ”Joku oli ammuttu, luultavasti jengitappelussa. Kuvaaja otti kuvia ruumiista. Tuli heti selväksi, miten arkista kuolema oli siellä.”

Seuraavana päivänä Pakkanen kävi tilanteen uudelleen läpi kuvaajan kanssa. Pakkasta huoletti, että tapahtuma jättäisi häneen pelkoja, mutta niin ei käynyt.

”Aluksi näin painajaisia, mutta ajan kanssa ne menivät ohi.”

Venezuela ei ollut Pakkasen ensimmäinen ulkomaankokemus, mutta Petaren ampumavälikohtaus oli hänen ensimmäisiä kosketuksiaan niin väkivaltaiseen ympäristöön.

Suomi on maailman turvallisimpia maita. Täällä monet päinvastoin pelkäävät turvapaikanhakijoiden tuovan maailman pahuuden tullessaan.

Mikä saa lähtemään vapaaehtoisesti kriisialueille?

Pakkanen päätyi Venezuelaan kiinnostuksesta Latinalaisen Amerikan arkitodellisuutta kohtaan.  

”Olin jo aikaisemmin ollut kiinnostunut Latinalaisesta Amerikasta ja nimenomaan Latinalaisen Amerikan barrioiden todellisuudesta. Asuttuani Uruguayssa puoli vuotta ja tutkittuani barrioiden arkea halusin Venezuelassakin nähdä, miten asian laita oli siellä.”

Pakkanen valmistautui matkaan huolella. Hän perehtyi maan historiaan, kulttuuriin ja turvallisuustilanteeseen. Kieltä, espanjaa, hän osasi entuudestaan.

”Myös poliisien kanssa keskustellessamme ja keikkaa valmistellessamme esioletus oli, että tilanne on suhteellisen rauhallinen. Kuvaajani oli ollut barriossa lukuisia kertoja vastaavanlaisella keikalla, eikä mitään ollut sattunut. Matkan riskitekijät olivat tiedossani ja ne oli arvioitu suhteellisen mataliksi.”

Pakkanen on työskennellyt Länsirannalla ihmisoikeustarkkailijana. Toimittajana hän on vieraillut myös Gazassa.

Toissa kesänä Israelissa Pakkanen tottui juoksemaan tämän tästä pommisuojiin. Raskainta miehitetyillä Palestiinalaisalueilla ja Israelissa on pitkittyneestä miehityksestä johtuva kytevän aggression ilmapiiri.

”Se lävistää kaiken arjessa: onko työmatkalla tarkastuspiste, tutkitaanko tavarat, pääsenkö läpi. Raskasta on myös seurata alistamista ja väkivaltaa, jolle minä ulkomaalaisena ja toimittajana en ole kohde. Se saa oman etuoikeutetun aseman tuntumaan absurdilta.”

Vaarat ovat kuitenkin harvoin akuutteja. Tilanteita oppii lukemaan.

”Pitää tarkkailla ympäristöä. Esimerkiksi jos joukkoja alkaa kerääntyä, pitää valmistautua lähtemään pois mellakan varalta. Toisaalta ei pidä tuudittautua siihen, että osaisi aina lukea merkit ja ennakoida tilanteet.”

Niklas Saxénilla on Pakkasen tapaan takanaan useita kenttätyömatkoja. Kuormittavimmat hän on tehnyt Punaisen Ristin kansainväliselle komitealle (ICRC)Kolumbiaan ja Kongoon.

Kongossa soditaan yhtä maailman eniten uhreja vaatinutta sisällissotaa. Saxén johti siellä kenttätiimiä, joka haastatteli mahdollisia humanitaarisen oikeuden, eli sodan oikeussääntöjen, loukkausten uhreja tai kadonneiden omaisia. Mikäli kyseessä oli tällainen loukkaus, tiimi pyrki selvittämään, mikä sotilaallinen taho oli todennäköisimmin syyllistynyt siihen. Tiimi vetosi, että tahon sotilasjohto selvittäisi, onko rikos tapahtunut ja rankaisisivat alaisiaan sotilassäännöstöjen mukaan.

Saxénin tiimin toimenkuvaan kuuluivat myös vankilavierailut. Niiden tavoite on varmistaa, että sodan vankeja kohdellaan oikein ja että he eivät katoa.

”Työ perustuu vahvaan luottamukseen sodan osapuolien ja ICRC:n välillä. Meillä on vaitiolovelvollisuus, eikä meitä voida kutsua todistamaan kansainväliseen oikeuteen. Hyvät suhteet niin hallitukseen kuin sisseihin ovat työn perusedellytys.”

Auttamishalu sai Saxénin kriisityöhön. Hän on opiskellut antropologiaa ja valtio-oppia ja keskittynyt rauhan ja konfliktin tutkimukseen.

”Päätin jo opiskellessa, että haluan humanitaariseen työhön sota-alueelle. Siellä hätä on suurin samoin kuin avun vaikutus. Uskon myös, ettei voi olla humanitaarisen avun asiantuntija, jos ei ole ollut paikan päällä.”

Saxén tulee lääkärisuvusta. Hänen isänsä, isoisänsä ja isoisoisänsä ovat kaikki olleet lääkäreitä. Heiltä hän on perinyt halun tehdä jotain, joka edistää muiden ihmisten hyvinvointia.

ICRC:n työhaastattelussa Saxén pyysi päästä kaikkein vaikeimpiin paikkoihin.

”Pidän ääripäistä ja haluan kokeilla rajojani. Avustustyössä yhdistyvät omat intressit ja altruismi.”

Työn luonteeseen kuuluu, että turhia riskejä on vältettävä. Siihen työntekijät myös koulutetaan. Mutta toisaalta on pystyttävä elämään ympäristössä, jossa on tiettyjä riskejä.

Johtotehtävissä työskennelleen Saxénin vastuulla oli tiimin turvallisuus.  

”Kun riskitaso on korkea, tuntee elävänsä vahvasti. Toisaalta se on todella kuluttavaa.”

Vaarallisilla alueilla ympäristöä on tarkkailtava jatkuvasti. On tiedettävä, missä on ja keitä on ympärillä. Saxénin mukaan korkea tilannetietoisuus jää päälle.

”Se johtaa tietynlaiseen vainoharhaisuuteen, koska sitä ei pysty lopettamaan saman tien, kun matkustaa pois kriisialueelta.”

Saxénille ei ole koskaan käynyt mitään, vaikka hän on kävellyt miinoitetulla alueella.

”Kerran humalainen lapsisotilas pysäytti meidät aseen kanssa, koska tarvitsi ruokaa.”

Vaikeinta on ollut käsitellä auttamismahdollisuuksien rajallisuutta.

”Uhreihin on säilytettävä tietty etäisyys, jotta työn kestää. Samaan aikaan pitäisi pystyä säilyttämään avoimuus, joka mahdollistaa myötätunnon ja tuen.”

Aina on tapauksia, jotka lävistävät ammatillisen etäännytyksen. Kerran Saxén meni tapaamaan perhettä, jonka tytär oli kadonnut kymmenen vuotta aiemmin.

”Sain tiedon, että kyseessä oli kosto. Tytön poikaystävä oli varastanut rahaa ja paennut. Tyttöystävä löydettiin ja surmattiin. Hänet paloiteltiin ja palat heitettiin veteen. Kerroin yksityiskohtia ja sen, etten voi taata, että kertomani on totta. Perhe murtui. He olivat kuulleet saman tarinan ja heille tietoni varmistivat tytön kohtalon. Tuntui raskaalta kertoa uutinen.”

Hirveiden tarinoiden kuunteleminen yhdistää Saxénia ja Pakkasta. Pakkanen on istunut Burman eli Myanmarin pakolaisleirillä kuuntelemassa paikallisen rohingya-vähemmistön kertomuksia heihin kohdistuvista vainoista. Rohingyat ovat muslimeja, joita buddalaisenemmistö vainoaa.

”Raskainta seurattavaa oli, että ihmiset pakolaisleirillä olivat niin lannistuneita. Heiltä oli viety vastarinta ja omanarvontunne. Koska sortoa on jatkunut kauan, monet tuntuivat ikään kuin hyväksyneen sen, ettei heillä ole samaa ihmisarvoa kuin valtaväestöllä. Kuljin teltoissa kuulemassa kotien tuhopoltoista, siitä kuinka omaiset silvottiin perheenjäsenten nähden. Myanmarin poliittinen tilanne ei antanut toivoa tilanteen paranemisesta.”

Suomen Punaisen Ristin psykologi Ferdinand Garoff tietää, mistä Saxén ja Pakkanen puhuvat. Hän työskentelee Kidutettujen kuntoutuskeskuksessa Helsingissä ja kuuntelee päivittäin ihmisiä, joiden kokemukset ovat järkyttäviä.

”Ero on siinä, että terapiassa tietää voivansa auttaa asiakasta. Se suojelee ahdistukselta. Ja terapeutit saavat työnohjausta.”

Garoffin mielestä tärkeää on ymmärtää työtehtävän rajat ja kunnioittaa niitä.

”On varmasti vaikeaa, jos oma työ on välillistä, eikä sen tuloksia voi nähdä. Se voi silti olla hyvin tärkeää.”

Kongosta palattuaan Saxén päätti lopettaa ICRC:n työt toistaiseksi.

”Keikkojen vaikutus on kyynistävä. Alkaa menettää uskonsa hyvyyteen. Kun elää pitkään maailmassa, jossa kaikki valta on niillä, joilla on aseet, on vaikea muistaa ihmisten hyvyyttä. Maailmankuvasta tulee kolkko.”

Saxénin kuvailema olotila kuulostaa myötätuntouupumukselta, josta auttamisen ammattilaiset toisinaan kärsivät. Garoffin mukaan se muistuttaa burn-outia. Yksi oire on juuri kyynistyminen.

Saxén hoitaa itseään työkeikkojen jälkeen pitkillä lomilla Suomessa. Hän on parhaillaan lomalla, kun teemme haastattelun.

”Tällä viikolla olen käynyt kalassa, tavannut isoäitiä, siskoa ja hänen vauvaansa ja kavereita, nauttinut Helsingin yöstä. Lisäksi luen, saunon ja katson elokuvia.”

Suomeen Saxén halusi palata myös siksi, että jos ei palaa ajoissa, ei enää halua palata. Hän tuntee ammattilaisia, jotka siirtyvät kriisialueelta toiselle suoraan ilman taukoja kotimaassa.

Perhettä on vaikea yhdistää sellaiseen elämään. Usein kollegoista muodostuu uusi perhe. Lopulta monet vieraantuvat kotimaistaan.

”Kun ihmiset Suomessa puhuvat iphoneistaan ja asuntolainoistaan, siihen on mahdoton samastua. Sillä tavalla vähitellen etäännytään kotimaan normaalista elämästä. Samalla menetetään tukikohta, johon palata”, Saxén kuvaa.

Vaikeaa on Saxénin mukaan tasapaino kotimaan arjen ja keikkatyön välillä. Se on kuitenkin hänen unelmansa.

”Perhe on tärkeä. Ikävöin poissa ollessani lapsuudenperhettäni, vanhempiani, sisartani ja isoäitiäni. Haluaisin perustaa oman perheen Suomeen.”

Avustustyö ei siihen kannusta. Esimerkiksi ICRC:n sääntöjen mukaan ensimmäisten kahden vuoden aikana perhettä ei saa tuoda kentälle. Se on pitkä aika olla poissa pienten lasten luota.

Saxénin kertomana kriisimaasta toiseen vaeltavien ammattiauttajien kohtalo kuulostaa vähän surulliselta.

”Joidenkin osalta se voi olla erilainen elämäntapa, johon he ovat tyytyväisiä. Usein kyse voi olla myös siitä, ettei omalle osaamiselle ole kysyntää Suomessa. Silloin ura avustustyössä on myös kaikkein rationaalisin valinta”, itsekin kriisialueilla työskennellyt psykologi Garoff toteaa.

”Harmauden hurmio”, kuvailee Pakkanen paluutaan kotiin.

Kun lentokenttäbussista astuu Helsingin Sörnäisiin ja Suomen epäkohdat kuten kurja sää ja yleinen harmaus lyövät vasten kasvoja, monista ei tunnu kovin onnelliselta. Pakkasesta tuntuu.

”Iloitsen, kun täällä ei ole meneillään aseellista konfliktia tai etnistä puhdistusta.”

Kiitollisuus kotimaata kohtaan on kasvanut työmatkojen myötä.

Sörnäisissä Pakkanen voi mennä turvallisesti yksin kauppaan yhdentoista jälkeen yöllä. Arjen loputon turvallisuus tuntuu hänestä ylelliseltä.

Kunnes työ kutsuu taas.

Pakkanen valmistautuu matkoille huolellisesti. Raskaiden tilanteiden varalta hän ottaa mukaan kirjan ja lataamalla koneelle elokuvia, joilla ei ole mitään tekemistä kyseisen maan ja sen ongelmien kanssa. Eskapismi auttaa.

”Jos pystyn vaikuttamaan matkan ohjelmaan, pyrin pysyttelemään pidempään samojen haastateltavien parissa. Ihmiskohtaloiden vyöry tekee sen, ettei pysty käsittelemään kuulemaansa. Toimittajia fasilitoivissa järjestöissä usein ajatellaan, että on tehokasta, kun on paljon ohjelmaa, mutta usein vähemmällä haastateltavien määrällä saa laadukkaamman lopputuloksen.”

Terapiaan pääsy ei ole kriisityöntekijöillä itsestäänselvyys. Suomen Punainen Risti ja Kirkon ulkomaanapu tarjoavat palaajille terapiaa, jos palaaja kokee sille tarvetta. Sen sijaan esimerkiksi ICRC:n työntekijöiden henkistä tukea vasta suunnitellaan.

Saxén kritisoi joissakin järjestöissä vallitsevaa ajattelutapaa, jonka mukaan apua saa vain, jos on kokenut jotain erityisen traumatisoivaa.

”Jatkuva kuormitus ja korkea stressitaso ovat haitallisia ja niillä voi olla huonoja seurauksia työntekijän jaksamiselle, jos apua ei saa”, Saxén toteaa.

Hankalaa on myös se, jos terapeutti ei ole erikoistunut nimenomaan kriisialueilla työskentelyn ongelmiin.

”Kriisejä ja kriisiterapeutteja on monenlaisia. Perheväkivaltaan erikoistunut terapeutti ei välttämättä ymmärrä, millaista on kriisialueella”, Pakkanen toteaa.

Pakkanen ja Saxén ovat käyneet terapiassa, kun työnantaja on tarjonnut mahdollisuuden, mutta molemmat ovat kokeneet, ettei käynti ollut kovin hyödyllinen.

”Terapeutti ei ymmärtänyt ahdistustani, koska en ollut itse ollut suorassa vaaratilanteessa,” Pakkanen sanoo.

Toisaalta sekä Pakkanen että Saxén ovat sitä mieltä, että kaikkein paras tuki on joka tapauksessa kollegoiden vertaistuki paikan päällä.

”Se on kirkkaasti tehokkainta apua. Siellä on ihmisiä, jotka ymmärtävät ja joiden tiedät ymmärtävän. Sitä ei voi verrata siihen, että puhuu ammattilaiselle Suomessa”, Saxén sanoo.

Garoff on samaa mieltä vertaistuen tärkeydestä.

”On silti tilanteita, joissa vertaistuki ei riitä. Silloin kannattaa kääntyä ammattiavun puoleen.”

Tuki paikan päällä on ollut yksi Sami Tammisalon tehtävistä rauhanturvaajien sotilaspappina Afganistanissa ja Libanonissa.

Tuki on lähinnä kuuntelemista epävirallisissa tilanteissa kuten illanvietoissa tai saunan lauteilla.

”Monet rauhanturvaajat pakenevat jotain”, toteaa Tammisalo.

Usein he pakenevat vaikeuksia parisuhteessa. Myös työasiat saattavat ajaa ulkomaille.

Toisaalta myös pitkä poissaolo aiheuttaa ongelmia. Puolen vuoden palveluksessa saa lomaa kolme yksittäistä viikkoa.

Lomien sijoitteluun ei usein pysty itse vaikuttamaan.

”Jos kaksi lomaa on lähekkäin, jää väliin pitkiä työrupeamia, jolloin on kiinni kentällä.”

Kirkkoherrana Suomessa työskennelleen, nyt poliisikoulussa opiskelevan Tammisalon oma motivaatio matkoille on kiitollisuudesta lähtevä auttamishalu.

”Kun asuu hyvinvoivassa maassa, on tärkeää antaa elämästään yhteiselle hyvälle. Ja kun halu palvella maailmaa kasvaa, ei enää käperry vain itseensä.”

Afganistanin olosuhteet eivät olleet Tammisalolle yllätys. Hän oli toiminut jo aiemmin sairaalapappina ja hänellä oli paljon kokemusta ulkomailta. Eräs kylä palveluksen alkuajoilta on silti jäänyt hänen mieleensä.

Tammisalon ryhmä ajoi syrjäiseen vuoristokylään, missä ei ollut aasien lisäksi muita ajoneuvoja. Kyläläiset elivät eristyksissä, mikä oli tehnyt kylästä sisäsiittoisen. Monet kyläläisistä olivat kehitysvammaisia, osa konttasi käyttäen apunaan vanhoja metallisilitysrautoja. Joillain toinen puoli kasvoista oli ihottuman peitossa. Terveystilanne oli järkyttävä.

”He viljelivät ruokaa kesäkaudella, ja heillä oli vähän lampaita. Kun ruoka ei riittänyt koko vuodeksi, he näkivät nälkää.”

Tammisaloa kosketti se, miten kyläläiset nostivat ja kantoivat niitä, jotka eivät päässeet itse liikkumaan. Yhteisö välitti jäsenistään.

Rauhanturvaajana mahdollisuudet auttaa paikallisia ovat hyvin rajalliset.

Tammisalosta tuntui pahalta katsella tien vierellä yksin kerjääviä lapsia. Viisi-kuusivuotiaat seisoivat tien poskessa odottamassa ohi ajavia rekkoja ja polttivat vanhoja renkaita lämmitelläkseen.

”Pysähdyimme ja annoimme vettä ja ruokaa, sen enempää emme voineet auttaa.”

Rauhanturvaajia kiellettiin myös auttamasta liikenneonnettomuuksissa, koska heitä saatettaisiin syyttää onnettomuuden aiheuttamisesta. Ei ole helppoa jättää palavaa rekkaa oman onnensa nojaan ja jatkaa matkaa.

Tammisalo on itse auttajien auttaja. Mutta kuka häntä auttaa?

”Afganistanissa työparini oli lääkäri. Nukuimme samassa körmyssä, joten pystyimme tukemaan toinen toistamme. Pappi ja lääkäri ovat luonnollinen työpari, myös poliiseja on usein rauhanturvaajissa mukana. Ammattilaisten väliset keskustelut ovat avain jaksamiseen.”

Rauhanturvaaminen on muuttunut vähitellen­ en­tistä vaativammaksi kriisinhallinnaksi. Samalla myös henkiseen tukeen on alettu panostaa, ja hyvä niin, sillä rauhanturvaajien joukko on iso. Vuodesta 1956 lähtien 50 000 suomalaista on osallistunut rauhanturva- ja kriisinhallintatehtäviin.

”Vaikka tänä aikana rauhanturvaajia on kuollut vain 50, riski on tietenkin aina olemassa”, Tammisalo toteaa.

Suomen rauhanturvaajaliitto tukee kotiin palaavia. Liitolla on tukipuhelin sekä vertaistapaamisia, joissa traumaattiset tilanteet on helppo ottaa puheeksi.

Aiemmin henkisestä jaksamisesta ei juuri puhuttu.

”1980-luvulla palvelleet ovat olleet mukana varsin kovissa tilanteissa ilman, että he ovat saaneet minkäänlaista henkistä tukea”, Tammisalo toteaa huolestuneena.

Tammisalon mielestä jo ennen lähtöä myös perhettä pitäisi valmistella siihen, mikä lähtijää odottaa. Näin ennaltaehkäistäisiin konflikteja sosiaalisissa suhteissa.

Tällä hetkellä rauhanturvaajaliitolla on käynnissä Raha-automaattiyhdistyksen rahoittama nelivuotinen vertaistukiprojekti, jonka kautta tuetaan nykyisten rauhanturvaajien lisäksi myös Tammisalon mainitsemia entisiä rauhanturvaajia sekä lähtijöiden lähipiiriä.

Tammisalon kokemuksen mukaan lähtijöiden seulonta on toiminut hyvin, mutta se voisi toimia vielä paremmin. Hän haastattelisi lähtijät entistä tarkemmin.

”Pitäisi selvittää mahdollisimman kattavasti, miten valmis on lähtemään. Jos esimerkiksi on juuri saanut lapsen tai jos on kokenut avioeron, kannattaa odottaa vuoden tai pari ennen kuin lähtee.”

Posttraumaattinen stressi (PTS) on ihmisen luonnollinen reaktio vaaraan. Häiriö, PTSD, siitä tulee vasta, kun pelko kroonistuu, vaikka vaaraa ei enää ole.

Nykyisin vain kymmenen prosenttia yhdysvaltalaissotilaista kokee taistelutilanteen, mutta silti PTSD-tapaukset ovat yleisempiä kuin koskaan, kertoo amerikkalaislehti Vanity Fair.

Sotilaiden taistelutilanteista johtuvasta PTSD:stä toipuminen on tutkimuksen mukaan todettu olevan hitaampaa kuin raiskattujen, vaikka raiskaus aiheuttaa vakavamman trauman. Hitaampi toipuminen johtuu lehden mukaan siitä, että siinä missä raiskaus on täysin negatiivinen kokemus, taistelukokemuksiin liittyy myös positiivisia piirteitä: nuoret sotilaat ovat ensi kertaa vapaita sosiaalisesta ympäristöstään ja kokevat tekevänsä jotain merkityksellistä.

Sotilaiden ja kriisityöntekijöiden tehtävät ovat kaukana toisistaan. Mutta kuten sotilailla myös kriisityöntekijöillä kenttäkokemus voi olla monimutkainen ja sisältää hyvän lisäksi pelkoa ja muita voimakkaita tunteita.  

Eroista huolimatta molempiin rooleihin voi kuulua myös moraalinen ristiriita työn ja omien arvojen välillä.

”Sotilaiden kohdalla on todettu, että moraalinen ristiriita voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa voimakastakin oireilua, häpeää ja itsetuhoisuutta”, Garoff sanoo.

Aina ei voi auttaa, vaikka kuinka haluaisi. Kriisiympäristössä auttaminen voi epäonnistua. Ympäristön olosuhteet tai työtehtävän luonne saattavat estää auttamisen tilanteessa, jossa kriisityöntekijä kokee moraalisen velvollisuuden auttaa.

Posttraumaattisen stressihäiriön lisäksi puhutaan sijaistraumatisoitumisesta. Siitä voivat kärsiä traumatisoituneiden kanssa työskentelevät, jotka samastuvat autettaviin niin voimakkaasti, että alkavat itse saada posttraumaattisen stressin oireita.

Yleisesti ottaen Garoff on kuitenkin sitä mieltä, että trauman käsitettä käytetään liian herkästi.

Garoffin mielestä avustustyöntekijän kannattaa satsata hyviin ihmissuhteisiin niin kentällä kuin kotimaassa ja tuntea rajansa: sekä tehtävän että oman sietokyvyn.

”Paljon riippuu myös organisaatiosta ja siitä, miten hyvin se ottaa vastuuta työntekijöiden hyvinvoinnista.”

Kaikki kolme haastateltavaa haluavat tulevaisuudessakin työskennellä kriisialueilla.

”On vaikeaa kuvitella, ettei ollenkaan lähtisi kenttätöihin. Se on kuitenkin sitä oikeinta humanitaarista työtä”, pohtii Saxén.

”Minulle tekee hyvää päästä sinne, missä on hätä. Se tuntuu merkitykselliseltä ja oma työ tärkeältä. Jos olen pitkään Suomessa, tulee sellainen kutina, tarve lähteä.”

Lea Pakkasen nykyiseen työhön kuuluu syyrialaisten pakolaisten tapaaminen Syyrian naapurimaissa. Mutta lähtisikö hän Syyriaan?

”Lähtisin, mutta vain, jos matka olisi hyvin järjestetty. En menisi sodan eturintamaan, ja kontaktihenkilöiden pitäisi olla hyvin luotettavia, sillä jotkut heistä myyvät vieraitaan kidnappaajille. Syyriassakin on monenlaisia alueita, ei sotaa käydä joka paikassa yhtä aktiivisesti.”

Kriisitilanteissa ihminen on täynnä adrenaliinia, syvästi elossa. Mukana on monia onnellisuuden osa-alueita: Vaaran läheisyys muistuttaa elämän merkityksellisyydestä ja oman tehtävän tarpeellisuudesta. Toisten auttamisesta saa mielihyvää.  
Kaikkia kolmea yhdistää koettu tieto siitä, että ihmiset todella ovat samanlaisia kaikkialla.

”Ihmisten perustarpeet ovat samanlaisia, vain olosuhteet vaihtelevat”, kiteyttää Sami Tammisalo. 

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Olet nyt varjossa ""staging"". Poistu