Lapsuusmuistoissani vietän jouluaattoillan viimetunteja omassa huoneessani, kynttilän valossa. Joulusaunan jälkeen päälläni on uusi yöpaita. Nostan yöpöydälle kaapista patterilla toimivan enkelin, joka soittaa Jouluyö, juhlayö -sävelmää. Minut valtaa kosminen haikeus. Harras tunnelma käärii koko pienen mieleni sisäänsä.
Enkelihetki oli oma joulutraditioni, jonka tein niin kauan kuin asuin lapsuudenkodissani. Koin sitä kautta pääseväni yhteyteen maailman kanssa. Oma seremoniani, jossa toivoin maailmanrauhaa, mielenrauhaa – vain rauhaa.
Silloin ei puhuttu mindfulnessista. Sitä se kai kuitenkin oli: syvän yhteyden hakemista itseen ja ympäröivään maailmaan. Hetkessä olemista, pysähtymistä ja kiittämistä.
Mietin nyt tuota pientä itseäni ja jouluun valmistautuvia miljoonia lapsia ja aikuisia eri puolilla maailmaa. Niitäkin, jotka eivät joulua vietä. Maailmankatsomuksesta ja uskonnosta riippumatta jouluaika on erityistä monessa maailman kolkassa, taitekohta.
Ihmiset hakeutuvat toistensa luokse, kokoontuvat joulupöytään. Jouluaterialle puetaan juhlavaatteet päälle niin Tansaniassa kuin Tampereella.
Samaan aikaan kun suomalaisen kodin joulupöytää juhlistaa kinkku, brasilialaisessa perheessä nautitaan turskapalloja, ghanalaisessa kodissa kanakeittoa.
Kohotettu tunnelma kaikissa kodeissa syntyy yhdessäolosta ja hyvistä aikeista, ihmisten kaipuusta johonkin syvempään – liittyipä se uskontoon tai ei.
Aina hyvät aikeet eivät toteudu. Joskus toiveet kääntyvät toivojia vastaan. Yhdessäolo onkin vaativaa ja tuo esiin jännitteitä. Juhlan keskellä se tuntuu aina erityisen raskaalta.
Jouluna toive hyvyydestä kuitenkin yhdistää kaikkia maailman ihmisiä. Kun arki ympärillä hiljenee, koko maailma toivoo yhdessä rauhaa – jossakin railakkaammin, jossakin hartaammin.
Joulun aikaan saamme mahdollisuuden lähentyä ja lähestyä niitäkin ihmisiä, jotka ovat kauempana. Lähetämme paketteja maan ja maailman ääriin, jaamme viestejä, valokuvia, yhteisiä muistoja. Viemme iäkkäälle sukulaistädille joulukukan, istahdamme kahville.
Haudoille viemme kynttilät, pysähdymme miettimään heitä, jotka jo lähtivät. Muistutamme itseämme, että mekin lähdemme.
Sitten kun lahjat on avattu, herkut herkuteltu ja tonttuleikit leikitty, ehdotan että tänä jouluna otamme syyniin yhden kysymyksen. Se esitettiin ystäväni ekaluokkalaiselle lapselle newyorkilaisessa koulussa:
”Pohdi erilaisia ratkaisuja siihen, että maailmasta tulisi nykyistä turvallisempi ja rauhanomaisempi”.
Tietämättä seitsemänvuotiaiden vastausten syvyyttä, uskon heidän hyviin aikeisiinsa. Jostakin lähimmäisenrakkaudesta se ratkaisumalli lähtee, ainakin toivon niin.
Valoisaa joulun odotusta!