Vuosia sitten ystäväni viisivuotias lapsi totesi vanhemmalleen, että hänestä tulee isona bussikuski. Kysyttäessä miksi juuri bussikuski, lapsi sanoi, että se on työ, jota muslimit voivat tehdä.
Julkisessa tilassa on hyvin niukasti kuvastoja, joissa rodullistetut ihmiset näyttäytyvät toimijoina, aktiivisina ja itsenäisinä tekijöinä. Osin tämä johtuu varmaankin siitä, että Suomi on hyvin valkoinen yhteiskunta ja täällä on yhä hyvin vähän rodullistettuja kehoja.
Toisaalta, täällä on aina elänyt rodullistettuja ihmisiä – heidät on vain työnnetty marginaaliin julkisesta kuvasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta.
Eihän näkymättömästä voi keskustella muuta kuin ehkä vitsinä.
Saamelaiset sen enempää kuin romanitkaan eivät ole edustettuna, kun selaa tv-kanavia tai lehtiä. Edes päivän politiikassa heitä ei näe.
Rodullistetuilla lapsilla ei ole juurikaan julkisuudessa tarjolla samaistumisen kohteita.
Tarvitsimme yhteiskunnassamme aikoinaan ensimmäisiä naisia eri rooleissa: presidenttinä, lääkärinä, opettajana, toimittajana. Samalla tavalla tarvitsemme rodullistettuja roolimalleja: jotta seuraavat sukupolvet pystyvät kuvittelemaan itsensä eri asemiin, osana yhteiskuntaa.
Samaistumisen kohteista puhuttaessa ei voida ohittaa median ja koululaitoksen tarjoamaa kuvastoa rodullistetuista ihmisistä. Usein he ovat niissä toiminnan kohteita, hätää kärsiviä, nälkää näkeviä ja kriisien keskellä eläviä. Maailmalla ja Suomessa tapahtuu ikäviä ja vastenmielisiä asioita ja toki niistä tulee uutisoida. Myös kouluopetuksen tulee antaa asianmukainen kuva maailmasta, jossa elämme. Kuvien lisäksi tulisi antaa syventävää ja taustoittavaa tietoa, joka selittää sitä, mitä maailmalla tapahtuu ja miksi. Asiat ja kriisit eivät synny tyhjiössä. Niitä ei kuitenkaan avata riittävästi kouluissa eikä uutismedioissa.
Keskusteltaessa kolmevuotiaan pakolaispojan kuvan julkaisusta tai linkatessa videoita, joissa näkyy brutaalia väkivaltaa tai kuolemaa, olisi hyvä hetki pohtia kenelle on tärkeää, että nämä näkyvät? Kuka niitä joutuu katselemaan? Ja onko mahdollista, että kaikille nämä kuvat eivät viesti samaa asiaa?
Rodullistettujen kehojen esittely väkivaltaisissa tilanteissa normalisoi väkivallan, joka kohdistuu niihin. Siksi vuonna 2015 yhdysvalloissa kansalaisliike huutaa ”#blacklivesmatter”, mustien hengillä on väliä.
Kamppailu maassa, jossa viihteessäkin vuosisatojen ajan on trivialisoitu mustien elämiä, jossa elokuvissa ”mustat kuolevat aina ensin”, osoittaa meille sen, että väkivalta rodullistettujen arjessa on hyvin pitkälle normalisoitua.
Kuvat ja kehot, joita eri tiloissa ja tilanteissa esitellään, ovat aina valintoja.
Kuten sekin, että kirjoitan tästä aiheesta.