Suomalainen, noin kuusikymppinen nainen pysähtyi ikkunaan ja kurkisti Helsingin Mäkelänkadulla tänä syksynä avattuun lounasravintolaan. Sen jälkeen nainen jatkoi matkaansa. Seuraavana päivänä hän vilkaisi jälleen, mutta vasta kahden viikon kiertelyn jälkeen nainen astui African Potsin ovesta.
Tiskin takana istunut ravintolan emäntä Fatima Usman toivotti naisen tervetulleeksi.
”Nainen sanoi nokkavasti, ettei tullut syömään”, Usman, 47, kertoo.
Häntä tilanne kutkutti. Hän heilautti kättään seisovaan pöytään ja kehotti maistamaan, hän tarjoaisi.
”Sanoin, että siellä on perunakeittoa. Nainen tuhahti ja sanoi tekevänsä sellaista itsekin.”
Tällaiset hetket ovat Fatima Usmanille elämän suola. Epäluulon ja ennakkoluulojen kohtaaminen panevat hänet yrittämään parastaan.
Lopulta nainen otti lautasen.
”Hän sanoi, että onpa hyvää. Katsoi silmiin ja kysyi, saako ottaa lisää. Nyt hän on meidän kanta-asiakkaamme”, Usman lisää.
Ruoka on henkilökohtainen asia ja yksi kotoa lähtemisen hinta on, että rakkaimmat maut on jätettävä taakse.
Vuonna 1990 Nigeriasta kotoisin oleva Fatima Usman istui miehensä kanssa helsinkiläisessä raitiovaunussa. Hän oli seitsemännellä kuulla raskaana ja juuri saapunut Suomeen.
”Kysyin mieheltäni onko joku suomalainen merkkihenkilö kuollut, kun kaikki olivat hiljaa.”
Aviomies ei osannut vastata. Usman kääntyi lähimmän matkustajan puoleen. Tämä vastasi hämmentyneenä, että ei ole kukaan kuollut, tervetuloa Suomeen, täällä on aina tällaista.
Se oli ensimmäinen oppi: suomalaiset eivät puhu.
Raskaus sai Fatiman himoitsemaan tulisia makuja. Kaupassa hän etsi tuoretta kanaa. Myyjä vei hänet pakastimen luokse.
”Minusta se maistui ihan kalalta. Eikä missään myyty tulista chiliä, johon olin tottunut Nigeriassa.”
Toinen oppi oli: Suomessa on paras käyttää luovuutta.
Sinnikkäällä kokeilulla Usman oppi tekemään suomalaisaineksista fufua, joka Afrikassa tehdään usein maissijauhosta. Helsingissä hän sekoitti mannaa ja perunajauhoa.
Fatiman tulosta on 23 vuotta. Sen jälkeen Suomi ja etenkin Helsinki ovat monipuolistuneet kaikin tavoin, niin asukkaidensa kuin kauppavalikoimiensa suhteen.
”Alkuaikoinani en olisi voinut edes unelmoida, että tänä päivänä ostamme Hakaniemen afrikkalaiskaupasta nigerialaisia luomuvihanneksia.”
Fatima Usman oli ollut Suomessa kaksi kuukautta, kun hänestä tuli äiti. Kuudessa vuodessa hän sai miehensä kanssa neljä lasta. Samalla hän yritti tutustua suomalaisiin.
”Aluksi liikuin leikkipuistoissa ja osallistuin kaikkiin mahdollisiin lastentapahtumiin.”
Nigeriassa Usman oli valmistunut opettajaksi, mutta Suomessa hän alkoi haaveilla vaihtelevammasta työstä. Kerran hän näki työvoimatoimiston seinällä ilmoituksen teatteriesityksestä, johon kaivattiin kansainvälisiä naisia.
Koe-esiintymisen järjesti teatteriohjaaja Ritva Siikala, joka valmisteli Sateenkaari-nimistä näytelmää.
”Se lahjakkuus, jolla Fatima heittäytyi improvisointiharjoitukseen, vakuutti minut. Hänessä oli jo silloin valtavasti läsnäoloa ja energiaa.”
Usmanista tuli Ritva Siikalan luottonäyttelijä ja myöhemmin myös ystävä. Usmania naurattaa, kun hän nyt muistelee, miten Siikala vei häntä opetus- ja kultturi- sekä sisäministeriöön ja kannusti kertomaan, miltä suomalainen koulutus afrikkalaisen silmin vaikuttaa.
”Kerroin aina, miten onnekkaita suomalaislapset ovat, kun heidän hallituksensa on nostanut opetuksen tärkeälle sijalle. He saavat ilmaisia aterioita ja hyvin varustettuja kirjastoja.”
Mutta puhe päättyi aina siihen, että Fatima mielellään tarjoaisi lapsille myös omia vuorovaikutteisia satu- ja näytelmähetkiä.
”On hienoa, että Ritva ei vain puhu siirtolaisnaisten puolesta vaan antaa heidän tehdä sen myös itse.”
Usman sai paikan Siikalan hallinnoiman kulttuuriyhdistys Kassandran hallituksessa ja alkoi vetää tämän kanssa päiväkotien satupajoja.
”Kesti vuosia ennen kuin todella ymmärsin, mitä kaikkea Ritvalta opin. Se ei ole vain näyttelemistä, työpajojen valmistelua tai projektirahoitusta. Minusta on tullut Ritvan ansiosta ihan toinen ihminen, kokonaan.”
Ritva Siikala tunnustaa olevansa eräänlainen isoäitihahmo. Monet hänen löytämistään siirtolaisnaisista ovat päätyneet erilaisten yhdistysten voimahahmoiksi.
”Näen roolini porttien avaajana. Kaikissa ihmisissä ei ole lahjakkuutta, mutta ne joissa on, pääsevät portin kautta näyttämään taitonsa”, Siikala sanoo.
Siikalan viimeisimmässä Zambesi-näytelmässä Usman näytteli ankaraa maahanmuuttopäällikköä. Näytelmä kertoi suomalaisesta pankinjohtajaperheestä, joka joutui lähtemään pakolaiseksi Afrikkaan.
”Jokainen roolini on ollut minulle tärkeä. Olen saanut tuoda esiin minulle tärkeitä asioita ja kasvaa samalla itsekin.”
Parhaillaan Fatima Usman kirjoittaa ensimmäistä omaa käsikirjoitustaan. Siinä kiteytyy hänen näkemyksensä siirtolaisnaisen elämästä Suomessa.
Tuoksuvaa, keltaista kookosriisiä. Rullalle pyöritettyjä injeralettuja. Haudutettua jamssia ja pinaattia. Tänäänkin lounasravintola African Potsin buffetissa on makuja eri puolilta 54 valtion Afrikkaa.
Fatima Usman lorauttaa mukiinsa inkivääriteetä ja nappaa pufpuf-munkin.
”Vuosikaudet me kiersimme Suomea myymässä afrikkalaista ruokaa festivaaleilla. Usein nukuimme pakettiautossa.”
”Meillä” Usman tarkoittaa afrikkalaisten ja afrikkalais-eurooppalaisten yhdistystä Afaesia, jonka puheenjohtaja hän on.
Alun perin yhdistys syntyi suomenafrikkalaisten tueksi, helpottamaan maahantulijoiden kotoutumista. 12 vuodessa valikoimiin on tullut monenlaisia kursseja myös kantaväestölle.
Afaesin Helmo-monikulttuurisuuskoulutuksen on saanut jo lähes 5000 sosiaali- ja lastentarhatyöntekijää.
Usmanin vetämä näytelmäryhmä on käynyt sadassa koulussa vetämässä afrikkahenkisiä ruoka- ja taidepajoja. Usman kertoo, että Ritva Siikalan opeista on ollut paljon apua.
”Tulin Afaesin toimintaan mukaan melkein alussa. Sanoin, että tästä lähtien kaiken toiminnan pitää olla läpinäkyvää ja kaikkien jäsenten tasa-arvoisia.”
Haastatteluhetkellä ravintolan takahuoneessa työskentelee tansanialaisesta yliopistosta tullut työharjoittelija, suomalainen vapaaehtoinen sekä Afaesin palkkaama tuottaja. Varsinainen toimisto on kadun toisella puolella. Siellä kokoontuvat niin suomenkieliryhmät, parisuhdeneuvonnan asiakkaat kuin muut kurssilaiset.
”Perustimme African Potsin, jotta emme olisi niin riippuvaisia ulkopuolisista rahoittajista. Kaikki ruuasta saamamme tuotto menee toimintamme rahoittamiseen.”
Ravintolan ovat löytäneet niin lähiseudun toimistoväki kuin pääkaupunkiseudun afrikkalaisetkin. Monelle afrikkalaiselle African Pots tarjoaa ensimmäisen kosketuksen muiden afrikkalaismaiden makuihin.
”Meille on tärkeää, ettemme tunnustaudu minkään tietyn maan edustajaksi. Haluamme tarjota yleisafrikkalaisen, itse tehdyn kotoisan tunnelman.”
Syyskuussa Fatima Usman luki uutisia Oulun vastaanottokeskuksen mielenosoituksesta. Osa turvapaikanhakijoista oli tyytymättömiä suomalaiseen laitosruokaan ja olisi halunnut mieluummin kokata itse. Usman ymmärsi heitä täysin.
”Oman maan ruoka on niin tärkeää siirtolaiselle. Se auttaa sopeutumisessa.”
Muutaman kerran Usman on tarjonnut omaa keittiötään turvapaikanhakijanaisille, jotka kaipasivat vastaanottokeskuksissa ruuanlaittoa.
”Olisitpa nähnyt eräänkin raskaana olevan naisen ilmeen, kun hän sai maistaa itse tekemäänsä chilikastiketta. Siinä tuli oma Suomeen tulo mieleen.”
Melkein neljännesvuosidadassa Fatima Usman sanoo suomalaistuneensa niin, että Nigeriassa käydessä torimyyjätkin pitävät häntä ulkomaalaisena.
”Täytyy laittaa sisko tinkimään puolestani tai joudun maksamaan tuplahinnan”, Usman nauraa.
Moni harmittelee, että suomalaiset eivät tervehdi edes kotirapussa. Fatima Usman ei sitä tee. Hän on tutustunut rapussaan itsensä ikäiseen Päiviin, kutsunut tämän lounaalle ja saanut sielunkumppanin.
”En halua moittia ihmisiä, jotka eivät ole koskaan olleet ulkomailla ja jännittävät uutta. Minulle ennakkoluulot ovat haaste, jotka on tehty rikottaviksi. ”