Vuosi on juuri vaihtunut ja olen lentänyt aloittamaan uuden ajanjakson Istanbulin talvessa. Kohtaan maagisen ja ikiaikaisen kaupungin, 16-miljoonaisen metropolin, ytimiin yltävän kylmyyden, jota hyinen Euroopan ja Aasian halkaiseva Bosporinsalmi puskee ympärilleen.
Hypistelen huiveja kadulla, kun kuulen kovan jysähdyksen. Sitten laukauksia. Totean vieressäni seisovalle ystävälleni: tuo oli pommi.
Jumalten lepyttämiseksi rakennettu Sultanahmetin moskeija seisoo järkähtämättömänä edessämme, niin kuin on seissyt jo yli 400 vuotta. Viidessä minuutissa koko alue on poliisin saartama.
Kävelen majapaikkaani ja yhdistän puhelimeni wifiin: nainen räjäytti itsensä Istanbulin Sultanahmetissa, turistipoliisiasemalla, lukee näytöllä. Itsemurhapommittaja. Viidenkymmenen metrin päässä kaupasta, jossa hypistelin huivia.
Pian alakerran ravintolaan kiirii tieto: nuori nainen oli puhunut englantia, näytellyt passinsa hukannutta turistia. Uutiset näyttävät venäläisen naisen kasvot, hän näyttää tutulta. Ehkä olin juuri äsken hänen kanssaan samassa raitiovaunussa. Ehkä hypistelimme samaa huivia kadulla.
Ravintolan omistaja saa poliisikavereiltaan kuvia puhelimeensa suoraan poliisiasemalta. Hän näyttää ne minulle. Myös yksi poliisi on kuollut, kuukauden vanhan vauvan isä – ja toinen haavoittunut.
Myöhemmin illalla selviää, että tuusan nuuskaksi hajonnut nainen oli raskaana.
Sultanahmetissa asun Kirgisiasta kymmenen vuotta sitten Istanbuliin muuttaneen Aidan luona, yhdessä hänen vaatimattoman kotinsa huoneessa. Käymme Aidan kanssa läpi päivän tapahtumia ja yritämme ymmärtää itsemurhan tehnyttä naista. Emme ymmärrä.
Seuraavana päivänä kiertelen bysanttilaisessa Hagia Sofiassa, joka rakennettiin 300-luvulla katedraaliksi. Ottomaanien valtaan tultua se oli moskeija, kunnes 1930-luvulla rakennus muutettiin museoksi. Historia huokuu päälle, menee ihohuokosista läpi: itä ja länsi, islam ja kristinusko.
Sitten seuraava suru-uutinen tavoittaa meidät: Pariisissa on tapettu 12 ihmistä. Ääri-islamilaiseksi julistautuneet terroristit hyökkäsivät Charlie Hebdo -lehden toimitukseen. Vähän kauempana Nigeriassa Boko Haramin ääri-islamilaiset terroristit ovat tappaneet jopa tuhansia ihmisiä.
Olemme Aidan kanssa yhä enemmän ymmällämme ja yhä surullisempia – hän muslimiksi kasvanut, minä rippikoulun käynyt luterilainen. Terroristit vetoavat Allahiin ja Koraaniin. Tiedämme, ettei näillä teoilla ole mitään tekemistä uskonnon kanssa.
Miten maailmasta tuli tällainen? Vai onko se aina ollut tällainen? Eikö historia opeta meitä?
Minua ja Aidaa ei tuossa hetkessä erottanut mikään: kaksi äitiä, jotka haluavat lapsilleen turvaa, jatkaa elämäänsä tässä ihmeellisessä maailmassa.