Sami Yaffa oli vasta 17-vuotias, kun hän muutti Hanoi Rocksin mukana Tukholmaan. Siitä lähtien hän on risteillyt rock’n’roll-mustalaisena ympäri maailmaa muun muassa New York Dollsin ja Michael Monroen bändin riveissä. Nykyisin hän asuu New Yorkissa ja katsoo entistä kotimaataan ulkopuolisen aikamatkailijan silmin.

”Suomi on muuttunut mustavalkoisesta leffasta värielokuvaksi”, Yaffa naurahtaa.

”Kun lähdin täältä vuonna 1980 teininä, olin saanut juosta diinejä pakoon henkeni kaupalla. Ei ollut hirveästi suvaitsevaisuutta. Diinit, rokkarit ja punkit tappelivat keskenään. Eikä ollut mitään mestoja, joissa soittaa.”

Yaffa on vieraillut Suomessa vuosittain. Vähitellen hän on huomannut, että Suomi on avautunut. Myös musiikillisesti.

”Pelkästään Stadissa on Juhlaviikot, Maailma kylässä, Tuska ja Flow-festivaali. Kaikissa niistä voi kuulla ihan mieletöntä ja täysin erilaista krääsää. Jos Suomea vertaa Ruotsiin tai muihin Pohjoismaihin, täällä on kaikkein rikkain meno.”

Yleensä Yaffan majapaikan sijainnin on määrittänyt yhtye, jossa hän soittaa. Tällä hetkellä hän on omien sanojensa mukaan ”jämähtänyt” New Yorkiin.

”Nyt olen ajatellut relocate Eurooppaan, koska mulla on enemmän keikkoja täällä. Sitä paitsi mua on alkanut pänniä amerikanmeininki niin paljon.”

Siinä missä kehitys on Suomessa kulkenut eteenpäin, Yaffan mukaan Yhdysvalloissa se on ottanut vain takapakkia. Lopullinen niitti oli vuoden 2008 pankkikriisi.

”Mulla oli sen aikaisen vaimoni kanssa pankissa monen vuoden säästöt kiinni sijoituksissa, joista yhtäkkiä puolet lähti pois. Ne, jotka sen aiheuttivat, eivät saaneet mitään rangaistuksia vaan vetivät vuoden lopussa bonuksia.”

Myös New York on muuttunut Yaffan mielestä huonompaan suuntaan. Siitä on tullut steriili keskilännen paikka verrattuna siihen yllätysten metropoliin, johon Yaffa vuonna 1990 muutti. Ikinä ei voinut tietää, mitä kulman takaa tulee vastaan.

”Siellä saattoi olla jannu, jolla on kymmenen ghettoblasteria jonossa. Se toisteli minuutin verran sanaa ’works, works, works’, äänitti sen, kelasi alkuun ja laittoi soimaan. Sitten se teki saman seuraavaan mankkaan. Kun niitä oli kymmenen päällekkäin, sanan merkitys katosi kokonaan ja siitä tuli sellaista avaruushumua. Tuollaisia juttuja jäi helposti kyyläämään yli tunniksi.”

Musiikin perässä maailman ääriin

Yaffa, oikealta nimeltään Sami Takamäki, kutsuu itseään musiikilliseksi tutkimusmatkailijaksi. Viime vuonna hän pääsi toteuttamaan unelmansa. Hän isännöi Ylen esittämää Sound Tracker -sarjaa, joka sukelteli musiikkikulttuureihin eri puolilla maailmaa. Andalusiassa syvennyttiin flamencon saloihin, Argentiinassa alkuperäiseen tangoon.

Musiikki on monessa kulttuurissa pyhä asia. Yaffa uskoo, että ellei hän olisi muusikko itsekin, moni asia olisi voinut jäädä näkemättä.

”Muusikkojen välillä on heti relampi fiilis, vaikka oltaisiin missä. En mene journalistina tenttaamaan jengiä, vaan toiset muusikot ovat yhtä lailla uteliaita siitä, mitä mä itse teen.”

Ainoa kulttuurien yhteentörmäys koettiin Etiopiassa. Yaffa olisi halunnut ostaa itselleen begenan eli etiopialaisen perinteisen säröbasson.

”Äijä alkoi tolkuttaa mulle, että sillä ei saa missään nimessä soittaa muuta kuin uskonnollista musiikkia. Olin että fuck, ei kai sitten pidä pyhäinhäväistä kolmetuhatta vuotta vanhaa instrumenttia”, Yaffa sanoo ja nauraa.

”Tosin myöhemmin mietin, että eikö se ollut vähän turhaa. Instrumentti on kuitenkin luotu antamaan ihmisille iloa.”

Flamencohurahdus Andy McCoyn kanssa

Musiikillinen uteliaisuus juurtui Yaffaan jo kotona. Kahdeksan vuotta vanhempi isoveli, muusikko Jone Takamäki, esitteli levyhyllystään Samille kaikkea jännittävää.

”Kuuntelimme Jimi Hendrixiä ja Ornette Colemania ja eskimolaulua heti perään. Hänen kauttaan tajusin jo snadina, että on paljon nastempaa, kun pitää päänsä auki. Mutsi, faija, broidi ja systeri, kaikki kuuntelivat erilaista musaa.”

Moni on nähnyt, miten Yaffan entinen bändikaveri Andy McCoy esittelee flamencokitarataitojaan. Niistä on kiittäminen Yaffan siskoa.

”Systeri muutti Espanjaan vuonna 1981 ja meni mustalaisen kanssa naimisiin. Me käytiin Andyn kanssa siellä pari kertaa lomalla. Sitä kautta me molemmat opittiin tuntemaan flamencoa ja innostuttiin siitä.”

Tärkeä vaikuttaja Yaffalle oli myös hänen ex-vaimonsa Karmen Guy. He päätyivät yksiin vuonna 1994 ja perustivat lopulta Mad Juana -yhtyeen, joka on yhä olemassa.

”Löysin tyypin, joka oli musan suhteen yhtä avoin kuin minäkin. Karmenia kiinnosti kelttiläinen musa, arabialainen musa ja flamenco, mutta samaan aikaan hän oli Sonic Youth -hullu ja diggasi Patti Smithistä.”

Pariskunta muutti Espanjaan vuonna 1995, keskelle Mallorcan saarta. Siellä ei ollut rockmusiikkia soittavia paikallisradioita.

”Me kuunneltiin siellä Algerian ja Marokon radiokanavia. Ei tarvinnut lähteä levykauppaan hakemaan etnomusaa. Siitä se musan tutkiminen lähti Mad Juanan kanssa.”

Putkahtelevia turbaaneja

Kilometrit eivät juuri näy 51-vuotiaan Yaffan olemuksessa, mutta kuuluvat ehtymättömänä tarinavirtana.
New York Dollsin keikalla Pekingissä kaksisataa aseistettua sotilasta vahti kolmentuhannen hengen yleisöä. Tokion lentokentällä Hanoi Rocksia vastassa oli kolmesataa koulutyttöä minihameissa. Ja niin edelleen.

Vuonna 1983 Hanoi Rocks soitti ensimmäisenä länsimaisena yhtyeenä Intian New Delhissä. Yaffa muistelee, että sopimuksessa setin kestoksi oli määritelty kuusi tuntia. Intialaisessa musiikkikulttuurissa se oli minimi: usein konsertti voi kestää koko päivän. Lopulta se saatiin tingittyä kahteen 75 minuutin settiin.

”Kolmetuhatta tyyppiä istui jalat ristissä lattialla turbaanit päässä. Kun me mentiin lavalle, kaikkien suut loksahtivat auki. Ekan biisin jälkeen oli täysi hiljaisuus. Vasta neljännen biisin jälkeen tajusin, ettei Intiassa ollut sellaista konseptia, että biisien jälkeen pitäisi hurrata”, Yaffa kertoo ja nauraa.

”Jossain vaiheessa joku jannu nousi yhtäkkiä seisomaan ja alkoi pomppia. Jengi katsoi, että aha, pitäisikö täällä tehdä näin. Niitä turbaaneja alkoi sitten putkahdella ylös kuin sieniä sateella.”

Kun Hanoi Rocks sai coverbiisien ja jamiosuuksien venyttämät settinsä loppuun, keikkapaikan pihassa juttusille tuli yksi turbaanipäistä. Hän oli niin vaikuttunut, että hänellä oli vain yksi kysymys: ”Excuse me sir, which planet are we on?”

”Me ei oltu soitettu suunnilleen muualla kuin Suomessa ja Ruotsissa. Olihan se 19–20-vuotiaille tosi nasta reissu, ördäiltiin siellä menemään. Tai ei nyt ördäilty, mutta tehtiin kaikkea, mitä ei pitäisi tehdä. Siellä oli halpaa oopiumia, sen muistan. Jotenkuten.”

Yaffa nauraa ja paiskaa kättä. Eilen hän oli Tukholmassa, tänään Helsingissä, huomenna hän lentää taas New Yorkiin.

”Toivottavasti meidän sarja saisi toisen tuotantokauden. Mä haluaisin mennä Venäjän halki, käydä Mongoliassa tsekkaamassa kurkkulauluhommia ja mennä Intiaan. Afrikkakin tekisi mieli koluta kunnolla läpi, se on niin mieletön continent.”

Ikuinen löytöretkeilijä ei pysähdy.