Siivosin vuodenvaihteessa kukkaroni pohjalle kerääntyneitä kuitteja ja muuta paperisälää. Yksi taitelluista paperinpalasista näytti vuosia vanhalta ja ryppyiseltä, avasin sen.

Samalla hetkellä muistin, ettei se ollut mikä tahansa paperi: sen välissä oli hitusia ja tomua, hieman punertavaa, enimmäkseen harmaata haituvaa.

Matkasin sekunnissa Kalkuttaan, pienille kujille, moottoripyörien väistelyyn, kaikkialta kaikaavaan ääneen.

Hulinan ja puutteen keskellä on valkea ja rauhallinen paikka. Jo eteisessä pyydetään hiljentymään. Kyseessä on  Äiti  Teresan perustaman Missionares of Charity -järjestön päämaja.

Äiti Teresa syntyi vuona 1910 Albaniassa mutta teki suurimman  osan työstään Intian Länsi-Bengalissa sijaitsevassa Kalkutassa. Sinne hänet myös haudattiin vuonna 1997, keskelle työmaataan.

Nobel-rauhanpalkittu, kiistelty roomalais-katolinen nunna nousi maailmankuuluksi nimenomaan luostarien ulkopuolella eli katutyönsä ansiosta. Hän hoiti Kalkutan köyhimpiä, opetti lapsia ja perusti hoivakodin. Myöhemmässä vaiheessa Äiti Teresa matkusteli paljon ja toimi maailmanlaajuisesti rauhan perikuvana.

Missionares of Charity -päämaja on avoin vierailijoille. Täydessä toiminnassa olevan keskuksen yläkerrassa on pieni huone, jossa Äiti Teresa asui. Huoneessa on kapea, huolellisesti sijattu sänky ja puinen kirjoituspöytä.

Alakerrassa on Äiti Teresa -museo, jossa on kerrottu nunnan elämästä ja vaiheista. Siellä ovat myös Äiti Teresan kuuluisat nahkaiset sandaalit, jotka ovat monelle katoliselle pyhiinvaelluksen kohde. Ne ovat hienot, jalan ja kulkemisen muovaamat käppyrät.

Viereisessä huoneessa on Äiti Teresan hauta. En oikein osaa olla haudoilla. Mietin aina, miten pitäisi olla tai mitä tuntea. Tutkin mitä muut tekevät ja miten he ovat surullisia. Siitä tulee outo ja ulkopuolinen olo. Ajattelen, että on helpompi katsella paikkoja ja asioita, joiden parissa on eletty.

Niin Äiti Teresankin kohdalla: sandaalit, sänky, kirjoituspöytä vievät ajatukset kaduille ja maihin joissa hän kulki elämänsä aikana, tapaamisiin, pään sisäisiin ajatuksiin.

Ilta oli jo putoamassa pimeyteen, kun astuin takaisin Kalkutan vilinään, kaduille joilla Äiti Teresa teki suurimman osan elämäntyöstään.

Ajattelin, että selkäni taakse jäi ikimuistoinen paikka, mutta Kalkutta kohteli kuten kuuluikin: ei voi jäädä tunnelmoimaan, muuten jää auton alle. On aika hiljaisuudelle ja on aika hulinalle. Ne vuorottelevat ja yllättävät koko ajan, nopeammin kuin ihmismieli ehtii ymmärtää.

Ne jäänteet ja tomu kukkaroni pohjalla ovat Äiti Teresan hautakukkasia. Lähtiessään haudan viereltä sai ottaa muutaman terälehden mukaansa.

Nyt niitä on Helsingin keskustassa yhden kukkaron pohjalla. Ja sinne ne saavat jäädä, tuomaan mukanaan hyviä asioita – tai ainakin muistoja.