Kapea hiekkatie Kyakmi-nimiseen kylään Syangjan läänissä, Nepalin vuoristossa, on vaikeakulkuinen. Monsuunikaudella reittiä ei voi edes käyttää. Nytkin, sadejakson päätyttyä, on siinä ja siinä, miten reissusta selviää.
Matka kestää neljä tuntia yhteen suuntaan. Mutaa on kertynyt tielle. Mudasta ja tien epätasaisuudesta johtuen auto kulkee vinossa. Jos lipsahtaisi metrinkin sivuun, pudotusta alaspäin olisi monta sataa metriä.
Meillä on sanaton sopimus siitä, ettemme pohdi keskenämme ääneen, mitä tällä matkalla voisi tapahtua.
Miten olimmekin niin naiiveja, että odotimme ajavamme autokyydissä tylsän tasaista peltomaisemaa? Kun puhuimme matkasta etukäteen, heitimme ilmoille jopa idean matkakumppaneidemme haastattelusta ajomatkalla tai nukkumisesta aamutuimaan – voisi käyttää ajomatkan hyödyllisesti.
Edellisyönä tulin sairaaksi. Oksennan matkalla kerran pusikossa, missä pari muuta onkin jo käynyt aamukakalla. Lopun matkan hytkyn kyydissä mahdollisimman rentona.
Välillä ajamme tiellä soraisen joen yli. Menomatkalla tulee vastaan liikennettä kylästä pois. Tähänkin voi selvästi tottua; kyläläiset matkaavat täysinä lasteina pakettiauton sisällä ja katolla.
Epätasainen maasto pitää huolen siitä, ettei onnistuneita kuvia tällä reitillä kerry. Pysähdyksen pyytäminen näissä olosuhteissa valokuvaamista varten tuntuisi kohtuuttomalta.
Olemme vihdoinkin perillä ja voimme huokaista, joskin mieltä raastaa paluumatka samaa reittiä. Vastassa kylässä on rukouspaikka, jykeviä ja korkeita puita, avaraa tilaa vaikkapa jalkapallokentäksi, asuin- ja muita rakennuksia. Lehmiä, kanoja ja vuohia kulkee vapaina.
Tällaisissa paikoissa ihmiset Nepalin vuoristossa asuvat. On uskomatonta ajatella, mitä tapahtuu, kun joku loukkaantuu. Kylässä ei ole edes lääkäriä.
Asiat ovat kuitenkin huomattavasti aiempaa paremmin. Kylään saatu juomavesi on lisännyt elämänlaatua. Naisten ei tarvitse enää kävellä hakemaan vettä. Sairaala ja sähkö ovat vielä toivomuslistalla.