Arman Alizadilla on takana rankka viikko. Hän kävi Bangladeshissa kuvaamassa jaksoa Arman ja viimeinen ristiretki -sarjansa toiselle tuotantokaudelle.
Matkan aikana hän tapasi muun muassa alaikäisiä, jotka raatavat laivanpurkuteollisuuden leivissä. Lapsia ei rekisteröidä mihinkään, joten tehtaiden ei tarvitse välittää heidän oikeuksistaan. Alizad kertoo 16-vuotiaasta pojasta, joka menetti molemmat jalkansa, kun niille putosi iso teräslevy.
Tehdas kieltäytyy maksamasta korvauksia ja väittää, ettei lapsi ole koskaan ollut heillä töissä, sillä kukaanhan ei käytä lapsityövoimaa.
Nyt Alizad istuu Kaivopuiston rannassa Café Caruselissa ja katsoo lounastajia hajamielisesti. Ajatukset ovat muualla.
Kaikki Alizadin viime vuosien matkat ovat olleet rankimmasta päästä. Viimeisen ristiretken ensimmäisellä kaudella hän pestautui Brasiliassa jengin jäseneksi. Reissullaan Etiopian suolakaivoksilla hän oli vähällä kuolla nestehukkaan.
Alizad reagoi usein tunteella ja näyttää sen. Brasilia-jaksossa favela-jengin jäsenenä hän melkein huutaa ristiriitaansa kameralle: ”Tää repii mut sisältä päin kappaleiksi, koska tää on kaikkea mun arvomaailmaa vastaan”.
Tarve tehdä dokumenttia muiden nähtäväksi ajaa häntä ääritilanteisiin. Hän uskoo, että kameralla voi muuttaa maailmaa. Ehkä se on jopa ainoa tapa saada ihmisten silmät avautumaan.
”Pitäisi olla enemmän sitä jengiä, jotka kiertää kameran kanssa ja laittaa kaiken nettiin”, hän sanoo.
Henkensä uhalla
Missä vaiheessa Alizadista tuli tällainen? Taannoisen MoonTV:n räätäli ja tyylitaituri, viihteentekijä, reissaa maailmalla henkensä uhalla.
Ensimmäinen käänne tapahtui Kill Arman -sarjan kuvausten aikana. Kill Arman oli pöhkö mutta tosissaan tehty sarja, joka vei Alizadin eri puolille maailmaa oppimaan taistelulajeja. Yksi matkakohteista oli Pietari, jossa he tekivät ohjelman oheen insertin kaupungin katulapsista.
Inserttiä tehdessä Alizad oivalsi, miten voi toimia yhteistyössä paikallisten työntekijöiden kanssa niin, että kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä.
Alizadissa heräsi halu auttaa – ja varsinkin lapsia. Hänellä on itsellään kolme pientä tytärtä, ja sittemmin hänen huomionsa on keskittynyt juuri tyttöjen kohtaloihin köyhissä maissa.
”Omat lapset vaikuttavat siihen mitä teen, hyvässä ja pahassa. Vanhemmuus saa kaiken tuntumaan raskaammalta.”
Suurin muutos tapahtui vuonna 2013, Viimeistä ristiretkeä kuvatessa. Viimeistään Kill Arman oli tehnyt Alizadista julkkiksen. Se vei hänet myös kansainvälisille markkinoille, sillä se myytiin 135 maahan.
Maailmalla kiertäessään Alizad alkoi pohtia omia tarpeitaan.
”Ymmärsin, että mullahan on jo kaikkea. Lopetin kuluttamisen.”
Alizadin tapauksessa se tarkoittaa myös vaatteita. Nykyään hän ostaa vaatteita äärimmäisen harvoin. Ei hän tosin ennenkään ”palvonut merkkejä”.
Bangladeshissa hän sai nähdä omin silmin, miksi länsimainen vaateteollisuus on epäeettisellä pohjalla.
”Yksi parikymppinen ompelija kertoi tarinansa. Hän oli muuttanut maalta, ja saanut töitä tehtaalta. Muita vaihtoehtoja ei ole. Pomo pakottaa hänet tekemään 12-tuntisia päiviä seitsemänä päivänä viikossa, ympäri vuoden. Palkat tulee koska tulee, eikä ylitöistä makseta.
”Nainen tuli raskaaksi. Kun laskettu aika lähestyi, hän pyysi tehtaan johtajalta, että voisi lopettaa työt, mutta ei saanut lupaa. Laskettuna päivänä hän pyörtyi työn ääressä, ja joku työkavereista toimitti hänet sairaalaan. Lapsi syntyi kuolleena. Pari päivää synnytyksen jälkeen pomo tuli hänen ovelleen vaatimaan, että hänen on palattava töihin.”
Tätä tarinaa voi miettiä seuraavan kerran vaatekaupan rekin äärellä.
”Se vaate on halpa siksi, että se nainen synnytti kuolleen vauvan”, Alizad sanoo hyvin vakavana.
Tyttöjen ja naisten puolustaminen herättää joskus Suomessa reaktioita, jotka ärsyttävät Alizadia.
”Mua vituttaa, että jos olen puhunut vaikka tyttöjen silpomista vastaan, niin kysytään, että entäs pojat. Jos on ottanut asiakseen puhua valaiden puolesta, se ei tarkoita, ettei välitä delfiineistä. Se tarkoittaa, että yksi ihminen ei ehdi kaikkea. Mutta sellasta se on, jengi haluaa valittaa, kun ne ei ehdi ajatella ja analysoida.”
Oman tien kulkija
Arman Alizad on syntynyt Iranissa, Teheranissa. Keskiluokkainen perhe pakeni islamilaisen vallankumouksen jaloista 1979, ensin Yhdysvaltoihin ja sieltä Suomeen. Alizad oli silloin yhdeksänvuotias.
Toisin kuin monet muut pakolaiset Alizadin perhe onnistui säilyttämään elintasonsa. Isä oli Iranissa Philipsin toimitusjohtaja, ja firma tarjosi hänelle työtä myös Suomessa.
Arman kävi Etelä-Tapiolan lukiota, jossa luokkakavereina oli westendiläisiä. Espoo on edelleen hänen kotikaupunkinsa.
Arman ei kuitenkaan viihtynyt koulussa vaan uppoutui ajatuksiinsa. Kun luokkakaverit hakivat oikikseen, lääkikseen ja kauppikseen, Arman ei tiennyt, mitä olisi ryhtynyt tekemään. Hän oli tosi hyvä skeittamaan.
”Mulla on aina ollut omat jutut. Haaveilin niistä silloin, kun olisi pitänyt kuunnella opettajaa.”
Hän luki Tarua sormusten herrasta ja viihtyi muutenkin fantasiamaailmoissa.
”Isoisä kertoi persialaisia mytologioita. Ne oli mahtavia.”
Armeijan jälkeen Arman pyrki teatterikouluun, mutta ei päässyt. ”Luojan kiitos, sillä sen ansiosta pääsin omalle polulleni nopeammin.”
Sitten eräs kaveri houkutteli hänet vaatturilinjalle, ja kas. Nuori mies löysi alansa, isän vastustuksesta huolimatta.
”Jotkut osaa heti soittaa kitaraa, kun ne saa sen ekan kerran käteen. Mulle kävi niin ompelukoneen kanssa. Isoäitini oli räätäli, joten olin nähnyt ne välineet lapsena Iranissa.”
Armanista tuli taitava, mutta tarinahan ei jäänyt siihen. Hyvä ystävä Sacha Remling ehdotti, että Arman alkaisi tehdä MoonTV:n muotiohjelmaa. Ensin hän kieltäytyi.
”Ajattelin ensin, että mulla on konservatiivisia asiakkaita, enkä mä voi ryhtyä sekoilemaan. Mutta sitten aloin katua. Niin mä pääsin esittämään sitä sekoilevaa puoltani.”
Nyttemmin räätälin työ on jäänyt.
”Ehkä mä palaan siihen ammattiin vielä. Mä olen tehnyt sitä niin paljon, se on mussa selkärangassa, kaikkialla. Olen varma, että taidot tulisi kuukaudessa takaisin. Miekka on edelleen terävä.”
Uusi sarja Koutaniemen kanssa
Maaliskuussa Jim-kanava esitti Plan-säätiön kanssa yhteistyössä syntyneen ohjelman, jossa Alizad kävi tutustumassa kummitoimintaan Boliviassa. Kaksi vuotta sitten hän teki vastaavan matkan Kameruniin.
Alizad uskoo kummityön merkitykseen. Alun perin hän kertoo lähteneensä Kameruniin ottamaan selvää, miten kummityö toimii. Oleellista on se, että apu suuntautuu aina koko yhteisölle, vaikka kummilla olisi nimellinen kummilapsi.
Molemmilla matkoilla hän sai todistaa, että kummityö on saanut aikaan suuria muutoksia yhteisöissä ja esimerkiksi asenteissa tyttöjä kohtaan.
Seuraavan matkaprojektin Alizad toteuttaa valokuvaaja Meeri Koutaniemen kanssa. He tuottavat ja kuvaavat yhdessä sarjaa, jonka teemana on selviytyminen. Ensimmäinen kohde on Intiassa.
Arman ja viimeinen ristiretki -sarjaa on kuvattu kahden hengen työryhmällä. Alizadin työparina on ollut ohjaaja Tuukka Tiensuu. Myös Koutaniemen kanssa matkaan lähdetään kahdestaan.
Alizad tekee sarjansa Nelosen kanaville. Ristiretki on esitetty Jimillä, ja Koutaniemen kanssa kuvataan pääkanava Neloselle. Alizad myöntää miettineensä, mikä merkitys on kaupallisella toimeksiantajalla.
”Ollaan onnistuttu kaupallisella puolella: yleisömäärät on kasvaneet, ja kanavan profiili on laajentunut. Uskon, että me ollaan murrettu rajoja.”
Väliinputoamisen tunne
Kaivopuiston lounastajia seuratessaan Alizad pohtii syvällisiä. Hän ei tunne kuuluvansa tänne, mutta ei myöskään niihin paikkoihin ja kulttuureihin, joissa hän on matkustanut. Tästä ulkopuolisuudesta ja identiteetistä he ovat käyneet pitkät keskustelut Koutaniemen kanssa.
”Väliinputoamisen tunne on se yhdistävä tekijä meidän välillä. Olen myös aina ihaillut Meerin töitä.”
Tunne on Alizadille tuttu jo kahden kulttuurin lapsuudesta.
”Mulla ei ole mitään sidettä Iraniin, mutta Iran on ollut meillä kotona.”
Matkasarjojen jälkeen Alizadilla on aikomus kuvata myös Suomessa, suomalaisia tarinoita, todennäköisesti monikulttuurisesta näkökulmasta.
Alizad haluaa vaikuttaa ihmisten ajatteluun, mutta politiikka ei kiinnosta yhtään. Ennen eduskuntavaaleja häntä kosittiin peräti kolmeen puolueeseen, mutta Alizad ei edes harkinnut.
”Mä voin vaikuttaa enemmän tällä tavalla. Voin olla päivittäin yhteydessä satoihin tuhansiin ihmisiin.”
Arman Alizad aloittaa Maailman Kuvalehden nettikolumnistina huhtikuussa.