Polttorovio on liian pieni. Puita ei ole riittänyt koko ruumiille, vaan rovioon kasattujen halkojen, oksien ja kaislojen alta pilkistävät vainajan jalat ja pää.

Valkokaapuinen pappi, brahmiini, siunaa vainajan, ja tämän vanhin poika kaataa ruumiin suusta sisään sulaa voita. Se on vainajan viimeinen ehtoollinen.

Ympyrä on sulkeutunut. Maailmaan tullessa juotu tuore maito on vaihtunut härskiintyneeseen voihin. Maito on ravinnut elämää, voi ruokkii tulta. Kun syntymän hetkellä vauvaa ympäröivät naiset, on hautajaisissa läsnä vain miehiä.

Vanhin poika sytyttää kivijalustalla lepäävän rovion, ja viiden omaisen seurue istuu vierelle kyykkyyn polttelemaan pidi-tupakoita. Vierestä virtaa Ganges, intialaisten pyhä joki.

Kuivat kaislat rätisevät ja savuavat. Liekit tarttuvat rintakehään. Ruumis sihisee.

Kolme roviota palaa rinnakkain. Uusia sytytetään ja sammuneiden hiilloksia raivataan vuorokauden ympäri, sillä hautajaiset aloitetaan heti kuoleman koitettua, eikä kuolema tunne kellonaikoja.

Liekit tarttuvat vainajan päähän, jota peittänyt kuolinliina palaa karrelle ja paljastaa kasvot. Vainajan poika alkaa nyyhkiä holtittomasti. Vanhemmat miehet tarttuvat häntä kainaloista ja raahaavat pois.

Hindulaisissa hautajaisissa ei sovi itkeä, ei varsinkaan Varanasissa, pyhässä kaupungissa. Kuoleman pitäisi olla täällä ilon aihe.

Hindujen uskomuksen mukaan Varanasissa kuolleet pääsevät mokshaan eli vapautuvat lukemattomien jälleensyntymien kiertokulusta.

Varanasi tunnetaankin lempinimellä Suuri polttorovio. Kun muualla Intiassa polttorovioita pidetään saastaisina paikkoina, ja ne ovat piilossa kaupunkien laitamilla, Varanasissa ruumiit roihuavat paraatipaikalla Gangesin rannalla.

Hautajaisista on tullut Varanasin suurin nähtävyys, joita ihmettelevät niin intialaiset pyhiinvaeltajat kuin ulkomaalaiset turistitkin. Molemmat ryhmät seisovat hienovaraisesti etäämmällä, hieman vaivaantuneiltakin vaikuttaen kuin miettien, onko toisten hautajaisia sopivaa katsella.

Mutta katsojat eivät näytä kiinnostavan hautajaisvieraita sen enempää kuin lehmä, joka popsii yhden vuoroaan odottavan vainajan päältä oransseja hautajaiskukkia. Koira tonkii viereistä hiillosta.

Liekkien yli liitelee paperilennokki. Lapset leikkivät polttopuupinojen lomassa.

Kuolema ja hautajaiset ovat Varanasin arkea, ja niitä on ihmetelty täällä vuosisatojen ajan.

Miehet palaavat rovion äärelle. Aika kuluu. Yksi katselee saippuasarjaa kännykästä, toiset vaihtavat harvakseltaan kommentteja. Liekeillä on kova työ: ihminen ei muutu helposti tuhkaksi.

Tunnin jälkeen ruumiista irti palanut jalka tömähtää maahan. Näky on brutaali, kiehtova, kauniskin. Ensin palavaa ruumista on katsonut järkyttyneenä, mutta pian siihen turtuu. Palava ihmislihakaan ei tuoksu sen kummemmalta kuin käristyvä grillimakkara.

Liekkien nielussa ruumiista katoaa mystiikka. Ihminen muuttuu tyhjäksi, hiiltyneeksi kuoreksi ja katoaa lopulta savuna ilmaan.

Tämähän meitä kiinnostaa, kuolema, elämän suurin mysteeri. Moni matkaa Varanasiin ihmettelemään kuolemaa – ja oppiakseen samalla elämästä.

Valon kaupunki

On vasta aamuhämärä, mutta Ganges-joen varsi vilisee elämää polttorovioiden ympärillä. Auringonnousu, hetkistä pyhin, on koittamassa.

Isä opettaa poikaansa uimaan, ja spitaaliset kerjäävät rahaa ohikulkijoilta. Yhdellä jalalla seisova joogaaja on taivuttanut toisen jalkansa päänsä taakse. Yllään hänellä on paita, jossa lukee: Life is too short to date ugly people.

Miehet ja naiset kylpevät viileänä virtaavassa joessa. Pyhä Ganges, jumalatar Äiti Ganga, ei puhdista yksin heidän ruumistaan, vaan pesee myös heidän syntinsä pois. He saippuoivat itsensä ja kohottavat vettä kohti Gangesin takaa nousevaa aurinkoa.

Jokeen rantatörmältä laskevat kiviportaikot, joita kutsutaan nimellä ghat, ovat kuin amfiteatteri, jolla näytellään elämän värikäs näytelmä. Pyhä joki katselee.

Kaikesta touhukkuudestaan huolimatta ghateilla on hyvin seesteinen tunnelma. Aina löytyy porrasaskelma, jolla saa istua omassa rauhassaan.

Jotkut matkailijat jäävät niille portaille pitkäksi aikaa, niin kuin rastahiuksinen, keski-ikäinen ranskalaismies, joka esittäytyy Keshavanandinksi, Pitkähiukseksi. Hän kertoo tulleensa Varanasiin ensimmäisen kerran vuonna 1976 ja palanneensa sen jälkeen yhä uudestaan.

”Ei Varanasi ole siitä paljoa muuttunut”, hän sanoo. Häntä ei enää vedä puoleensa kuolema vaan Varanasissa väreilevä pyhyyden tunne.

”Se on kuin kukan tuoksu. Voit koettaa kuvata sitä, muttet pääse sanoin lähellekään sen tuntua. Se ei ole mahdollista. Se on koettava itse.”

Hindut itse kutsuvat Varanasia nimellä Kashi eli Valaiseva. Kaupungin sanotaan hehkuvan totuutta ja voivan paljastaa olevaisuuden todellisen luonteen.

Ilon kaupunki

Kuoleman varjo ei ole tehnyt Varanasista synkkää ja ahdistavaa. Päinvastoin. Kuoleman lisäksi Varanasilla on maine ilon ja kiireettömyyden kaupunkina.

”Minulle Kashi on mitä ihmeellisin paikka elää, kuin taivas”, herra Dashrath Lal Seth sanoo. Hän myy pienestä kojustaan miedosti huumaavia betel-pähkinämällejä parin korttelin päässä joelta, Varanasin sokkeloisessa vanhassa kaupungissa.

”Täällä on rauhallista, ihmiset rukoilevat päivittäin. Meillä on aikaa perheelle ja ystäville. On aikaa kylpeä aamulla Äiti Gangassa ja käydä temppeleissä. Täällä ei eletä niin kuin Delhissä tai Mumbaissa, joissa on juostava läpi elämänsä.”

Varanasilaiset tunnetaan rennosta elämänasenteestaan, jota he itse kutsuvat sanalla masti. Sen voi kääntää huolettomuudeksi tai elämäniloksi, joie de vivreksi.

Koska Varanasi on hyvä paikka kuolla, se on myös hyvä paikka elää. Kuolemaa ei pelätä. Ikiaikaisten kirjoitusten mukaan on parempi olla köyhä tai vaikka vain aasi Varanasissa kuin kuningas muualla.

”Jos kuolen täällä, saavutan mokshan. Siksi sieluni on rauhallinen. Jos kuolisin Mumbaissa, siellä ei olisi aikaa edes kunnon hautajaisiin. Kashissa hautajaisissa ollaan niin kauan kuin tuli palaa”, Lal Seth toteaa.

Mutta mokshan saavuttamiseen ei ole kiirettä. Ensin on nautittava elämästä.

Moksha on vain viimeisin hindujen neljästä purusharthasista eli päämäärästä, jotka yhdessä muodostavat ajatuksen hyvästä elämästä. Pitää nauttia elämän iloista (kama) kuten seksistä, ystävistä, hyvästä ruuasta ja tanssista, kerätä vaurautta ja vaikutusvaltaa eli tehdä työtä (artha) ja suorittaa uskonnolliset velvollisuudet (dharma). Vasta sitten on mokshan aika.

Mutta mikä ihme tekee juuri Varanasista oikotien mokshaan?

Ikuinen kaupunki

”Ähä-ähä”, yskintä kuuluu käheästä kurkusta Gangesiin laskevalla ghatilla. Langanlaiha ja puolialaston mies rukoilee kiivaasti yksikseen portaikolla pieni Shivan kuva edessään.

Hän on 61-vuotias Guru Baba, yksi lukemattomista sadhuista eli pyhistä miehistä, joita Varanasi vetää puoleensa. Sadhut jättävät maallisen elämän taakseen ja kiertävät maata pyhyyttä tavoittelevina kerjäläisinä – tai ihmisten almuja kerjäävinä vale-sadhuina.

Guru Baba on selvästi aito sadhu, niin antaumuksella hän rukoilee. Ja on hänellä siihen aihettakin: unissaan Guru Baba on nähnyt valtavan katastrofin.

”Lokakuun 17. päivä uhkaa suuri vedenpaisumus. Suuri maanjäristys ja tsunami tuhoavat Japanin ja Pakistanin, ehkä Kiinankin. Se on aika vaarallista”, Guru Baba sanoo.

Tuhon estääkseen hän on rukoillut Varanasissa herkeämättä viimeiset kaksi kuukautta.

”Jokainen sekuntikin on tärkeä!” mies parahtaa ja jatkaa rukoilemista.

Varanasi onkin paras mahdollinen paikka maailman pelastamiseen. Kaupungissa asuu Shiva, yksi hindujen pääjumalista, joka on luonut maailman ja jonain päivänä sen myös tuhoaa. Shivan voimat ovat hänen kotikaupungissa niin voimakkaat, että lyhytkin rukous Varanasissa vastaa tauotonta rukoilua muualla, ja jopa nukkuminen Varanasissa on kuin joogaamista.

Ja vaikkei Guru Baba onnistuisikaan rukoilullaan estämään uhkaavaa katastrofia, ainakin Varanasi on turvassa maailmanlopulta. Kaupungin kun sanotaan sijaitsevan itse ajan ulkopuolella. Varanasi on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Historiankirjat ovat samoilla linjoilla. Varanasin kirjoitettu historia ulottuu 4500 vuoden taakse, mikä tekee siitä yhden maailman vanhimmista yhä olemassa olevista kaupungeista. Ja hindulaisuus on ainoa muinaiskulttuuri, joka on säilynyt pahemmin muuttumatta moderniin aikaan.

Kun Babylon oli mahtinsa huipulla ja Ateena vasta kasvamassa kohti kukoistusta, intialaiset pyhiinvaeltajat saapuivat Varanasiin tekemään samoja rituaaleja kuin he tekevät tänäkin päivänä.

Ikuiseen kaupunkiin eivät päde muun maailman säännöt. Kuolevat eivät joudu vastaamaan täällä hyvistä ja pahoista teoistaan eli karmastaan, vaan Shivan läsnäolo vapauttaa heidät automaattisesti jälleensyntymisen kierrosta.

Tässä vaiheessa tosin moni elämäänsä epätoivoisesti takertuva länsimaalainen saattaisi kysyä, mikä ihmeen hinku hinduilla on päästä mokshaan? Eikö se olekaan lohduttava ajatus, että kuoleman jälkeen voi saada uuden mahdollisuuden?

Ja tekeekö Varanasin lupaus mokshasta kuolemasta oikeasti yhtään helpommin kohdattavaa?

Vastausta voi etsiä kuolevien taloista, saattokodeista, joihin kuolemansairaat matkaavat pitkienkin matkojen takaa kuollakseen Varanasissa.

Harva matkailija niissä käy, muttei heidän vierailuaan ole evättykään. Varanasissa kuolema on esillä ja läsnä kaikissa muodoissaan, jos vaan haluaa katsoa. Ovet ovat auki kaikkialle.

Surun kaupunki

Vaimeasti mumisten rouva Pandey odottaa omaa totuuden hetkeään. 108-vuotias vanhus makaa saattokodin pienessä, valkoiseksi maalatussa huoneessa kovalla puulavitsalla, ohut tyyny päänsä alla.

Katossa on tuuletin, mutta se ei ole päällä. Huone on viileä muutenkin. Ehkä syynä on viikatemiehen läsnäolo.

Vanhuksen kasvoista näkee, että kuolema väijyy jo aivan vuoteen vierellä, puhaltelee kasvoille kylmiä henkäyksiään.

Vuoteen äärellä seisoo vanhuksen poika Kashi Nath Pandey vaimonsa ja oman jälkikasvunsa kanssa. Herra Pandey kertoo perheen saapuneen Varanasiin 12 päivää sitten 150 kilometrin päästä vuokra-autolla.

”Äiti on syvän uskonnollinen ja vaati, että hän haluaa kuolla Kashissa. Lähdimme, kun lääkäri sanoi meille, että nyt on aika palvella äitiä.”

Uskovaiset haluavat vapautua jälleensyntymien kierrosta, sillä pohjimmiltaan elämä on täynnä kärsimystä, valheita ja pahoja tekoja. Teemme valtavasti syntiä jo täyttääksemme vatsamme. Kuka niin haluaisi elää yhä uudestaan?

Poika hieroo hellästi äitinsä kasvoja ja kertoo olevansa onnellinen: ”Äiti on tuonut minut tähän maailmaan. Voin vihdoin antaa jotain takaisin. Tämä on meille onnellista aikaa, suurin ilo.”

Ja silti. Poika pidättelee kyyneliään. Kuoleman ja ilon ikuinen kaupunki on myös surun kaupunki. Ei mikään uskonto, ei edes hindulaisuus, onnistu valmistamaan meitä vääjäämättömään, voittamaan surua kuolemasta ja läheisen menetyksestä. Sen täytyy olla Varanasin, kaupungeista pyhimmän, opetus. Siksi elämäkin jää eläville mysteeriksi.

Äiti mumisee, poika silittää. Isoäidiltä on enää mahdoton kysyä, miltä hänestä tuntuu. Mutta kivuistaan huolimatta hän näyttää tyyneltä. Isoäidin viimeinen – ja suurin – toive on toteutunut. Kashi on viimeinen etappi vaelluksella, joka on kestänyt loputtomia ihmiselämiä.

Vain kuollessa elämän mysteeri voi ratketa – jos on niin onnekas, että kuolee Kashissa. Kuoleman hetkellä Valon kaupungissa itse Shiva tulee kuiskaamaan korvaan maailmankaikkeuden mantran, joka sisältää kaiken tiedon, mitä ihmisen pitää tietää.

Tietämättömyyden verho väistyy ja tiedon valo loistaa kuolevan mieleen kuin Gangesin takaa nouseva aurinko.

INFOBOKSI

– Varanasi, Shiva-jumalan kotikaupunki, on yksi Intian pyhimmistä kaupungeista.
– Varanasissa on asuttu 1200-luvulta eaa. lähtien, mikä tekee siitä yhden maailman vanhimmista yhtäjaksoisesti asutuista kaupungeista.
– Kun länsimaalaiset käyttävät nimeä Varanasi, intialaiset suosivat nimiä Benares ja Kashi, Valon kaupunki.
– Uttar Pradeshin osavaltiossa sijaitsevassa Varanasissa on asukkaita noin 1,2 miljoonaa.

Kuvat: Ville Palonen