Ensin pitää laittaa asiat mittakaavaan: suomalaisia on todella vähän, alle 0,08 prosenttia maailman ihmisistä. Jos sata ihmistä edustaisi kaikkia maailman kansallisuuksia, joukossa olisi 19 kiinalaista, 18 intialaista ja 4 ja puoli yhdysvaltalaista. Britti ja ranskalainen olisivat vähän vajaita, ehkä käsivarren verran. Suomalaisia olisi joukossa arviolta parin sormen verran. 

Kuinka merkittävää piskuisen Suomen antama kehitysapu oikein on? Kysytään kehitysmaatutkimuksen emeritusprofessori Juhani Koposelta. Hän on tutkinut suomalaista kehitysyhteistyötä todennäköisesti enemmän kuin kukaan muu.

”Suomen osuus kansainvälisistä apuvirroista on yleensä ollut noin prosentin luokkaa. Joskus vähän enemmän, joskus vähän vähemmän”, Koponen sanoo. 

Avun määrä on väestön kokoon suhteutettuna kohtuullinen, mutta jää tietenkin kokonaissummissa auttamatta jälkeen suurista maista.

”Ei se osuus ole iso, mutta jos kukaan ei sitä prosenttiaan pane niin sataa prosenttia ei tule”, Koponen sanoo.

Myös Suomen antaman avun osuus yksittäisten kehitysmaiden saamasta tuesta jää vaatimattomaksi. Tähän Koposen mukaan on syynä se, että Suomen antama apu jakautuu moniin eri maihin ja kohteisiin.

Tansania on yksi Suomen kumppanimaikseen valitsemista kehitysmaista. Viime aikoina Suomi on tukenut Tansanian kehitystä keskimäärin noin 30 miljoonalla eurolla vuodessa.

”Se on runsas yksi prosenttia kaikesta Tansanian saamasta avusta”, Koponen arvioi.

Metsä, vesi ja vammaiset

Jos Suomen kehitysapua tarkastelee pidemmältä ajalta, päätyy metsään. Ja ehkä vähän veteen ja maaseutukehitykseen, viime aikoina myös kouluun. Ne ovat aloja, joihin Suomi on keskittynyt.

Niillä Suomi on pyrkinyt määrällistä panostaan suurempaan vaikutukseen tuomalla mukaan ”suomalaista lisäarvoa”. Pyrkimys ei kuitenkaan ole nostanut Suomea kehitysajattelun eturintamaan, arvioi Koponen.

Muutokset Suomen avussa ovat seurailleet kansainvälisen apukentän trendejä, toki suomalaisin painotuksin.

Tuoreimmassa kehityspoliittisessa ohjelmassa oikeudet saivat entistä suuremman sijan. Sen myötä Suomen tukea on kohdistettu aikaisempaa enemmän haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien tukemiseen. Suomeksi se tarkoittaa kaikkein kurjimmassa jamassa olevia ihmisiä.

Pienehköllä alalla vaatimattomallakin summallakin voi tehdä paljon. Kuten vaikka vammaisasioissa.

”Suomi on alan tärkeimpiä tukijoita. Ei aivan kolmen kärjessä, mutta lähellä”, sanoo Marjo Heinonen. Hän on kehitysmaiden vammaisten ihmisten toimintaa tukevan Abilis-säätiön toiminnanjohtaja, ja työskennellyt vammaisasioiden parissa yli 25 vuotta.

Vammaisalalla Suomi tekee asioita vähän toisin kuin muut. Suomi on esimerkiksi YK:n vammaisasioiden erikoisraportoijan työn suurin rahoittaja. Se on toimielin, joka seuraa, miten hyvin vammaisia koskevia sopimuksia noudatetaan eri puolilla maailmaa.

Toinen toisin tekemisen kenttä on ruohonjuurityö. Suomi rahoittaa Abilis-säätiön kautta kehitysmaiden vammaisten ihmisten omaa toimintaa eri puolilla maailmaa noin kolmella miljoonalla eurolla vuodessa.

Toisin kuin moni muu vammaishanke, Abiliksen tukemat ohjelmat levittyvät myös maaseudulle, pienimpiin kyliin asti.

”On suorastaan hämmentävää, kuinka paljon työmme kiinnostaa maailmalla”, Heinonen sanoo.

Hän vieraili alkuvuodesta Yhdysvalloissa maan ulkoministeriön kutsusta. Abiliksen verkostot vammaisalalla kiinnostavat niin paljon, että Yhdysvaltain ulkoministeriö – avun jättiläinen – haluaa tehdä järjestön kanssa yhteistyötä vammaisten oikeuksien edistämiseksi.

Oikeastaan vammaiskysymys onkin kaikkea muuta kuin pieni kysymys. Maailman terveysjärjestön arvion mukaan 15 prosenttia maailman ihmisistä on vammaisia. Eli alun sadan hengen kavalkadista 15 ihmistä.

”Monessa paikassa vammaisia pidetään vielä piilossa, sisään teljettyinä, vaikka koppiin pihan perällä. Jos ihminen pääsee sen kopin sijaan kouluun, sen ihmisen elämä muuttuu merkittävästi. Samalla muuttuvat ison ihmisjoukon asenteet, aletaan ehkä ajatella, että vammaisillakin on oikeuksia, ettei heitä pitäisi piilotella. Se jos jokin on vaikuttavaa”, Heinonen sanoo.

Naiset ja lapset

Viime vuonna Suomi käytti kehitysyhteistyöhön 1,2 miljardia euroa eli 0,6 prosenttia bruttokansantuotteesta. Humanitaariseen työhön siitä käytettiin 16 prosenttia, kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyön tukeen 15 prosenttia.

Neljäsosa potista, 322 miljoonaa euroa, kanavoitiin YK:n toimintaan. Siitä suurin osuus,16 prosenttia, päätyi lisääntymis- ja seksuaaliterveyskysymysten parissa työskentelevälle YK:n väestörahasto Unfpalle.

Miltei samaan osuuteen pääsi lasten parissa toimiva Unicef. Seuraavaksi eniten tukea saivat kehitysjärjestö UNDP, ruokaohjelma WFP ja naisjärjestö UNWomen.

Toissa vuonna Suomi oli Unfpan perustyön neljänneksi suurin rahoittajamaa. UNWomenissa Suomi oli viime vuonna suurin rahoittaja. Suuri rahoitus antaa jo jonkin verran sananvaltaa.

”Suomi ja muut Pohjoismaat pystyvät edistämään esimerkiksi äitiysterveyttä, koska naisten seksuaali- ja lisääntymisterveys on oleellinen osa ihmisen hyvinvointia Pohjoismaissa”, sanoo Marikki Stocchetti. Hän on pääsihteeri Kehityspoliittisessa toimikunnassa, joka arvioi Suomen toiminnan vaikutuksia kehitysmaihin.

Stocchetti muistuttaa, että isot ja merkittävät muutokset ovat harvoin suoraviivaisia. Niihin ei riitä yksittäinen hanke tai toisenlaisen vaihtoehdon esitteleminen. Tarvitaan pitkäjänteistä, monen toimijan yhteistyötä.

”Jos vaikkapa naisten tasa-arvoon liittyvät kysymykset saadaan osaksi kansainvälisiä sopimuksia, ne saavat aikaisempaa suuremman painoarvon. Sitä kautta voidaan saada aikaan pysyviä muutoksia.”

Järkeistämisen varaa on

Rahan määrän ohella vähintään yhtä tärkeää on johdonmukaisuus. Kehitysapu kun muodostaa vain osan kehitysmaiden rahavirroista.

”Kehitysyhteistyöllä voi olla paljon yhteisiä intressejä vaikkapa kauppapolitiikan tai ilmastopolitiikan kanssa. Mutta niitä eivät koske samat selkeät velvoitteet tai kannustimet ottaa huomioon toiminnan vaikutukset kehitysmaihin”, Stocchetti sanoo.

Vaikka emeritusprofessori Koponen suhtautuu moniin kehitysavun muotoihin kriittisesti, tähän asti hän on ollut sitä mieltä, että apua kannattaa kuitenkin jatkaa. Nyt hän hieman empii.

Suomen tukea köyhille maille hän ei kuitenkaan olisi vähentämässä, vaan kohdistamassa toisin. Jos perinteinen apu ei tehoa, suuremman osan rahasta voisi ehkä suunnata ilmastonmuutoksen vaikutusten vähentämiseen köyhissä maissa, tai konfliktien ratkaisuun. 

”Kyllähän tässä olisi järkeistämisen varaa, mutta se ei tarkoita, että Suomi voisi lakata välittämästä muun maailman asioista”, Koponen sanoo.

”Ja se nyt on ihan höpöä, etteikö kehitysavulla olisi saatu mitään aikaan. Suurin osa etenkin köyhimpien kehitysmaiden infrastruktuurista – tieverkosta ja sellaisesta – ja peruspalveluista on syntynyt osana kehitysyhteistyötä.”