Puhelimesta kuuluu parahdus.

”Rakastan junia!”

Mutta heti perään Maryan Abdulkarim lisää, ettei jaksa sitä, että junassa ihmiset kuuntelisivat ja keskeyttäisivät hänen puheensa.

Tampereelle on kuitenkin päästävä, joten Abdulkarim pyytää kaveriltaan auton, ja toisen kaverinsa sen kuskiksi.

Tervetuloa kyytiin! Tämä on yksipäiväinen yhden naisen muistelomatka 1990-luvulle, Hämeen sydämeen.

On korkea aika tutustua tähän uuteen mielipidevaikuttajaan, joka tuntuu olevan julkisuudessa yhtenään. Tavallisesti Abdulkarim, 33, antaa lausuntoja siirtolaisasioissa, etenkin muslimeja ja naisia koskevissa kysymyksissä, mutta itsestään sanavalmis nainen ei pidä meteliä.

Olemme matkalla Tampereelle, koska se on helsinkiläisen Abdulkarimin suosikkikaupunki Suomessa. Ehkä Hämeessä selviää, kuka tämä itseään mustaksi feministiksi ja hijab-aktivistiksi määrittelevä nainen on. Sekin kiinnostaa, mitä hän Suomelle aikoo tehdä.

Laina-Nissan nielee jo moottoritietä.

Pakojuoksuja koulunpihasta

Kun tulemme Hervannan ensimmäiseen risteykseen, Abdulkarim nojaa eteenpäin.

”Täällä on muuttunut kaikki.”

Kun Abdulkarimin perhe 26 vuotta sitten tuli Somaliasta sotaa pakoon Suomeen, Maryan-tyttö oli seitsemänvuotias. Ensimmäinen koti vastaanottokeskuksen jälkeen löytyi Hervannasta ja Abdulkarim alkoi käydä Kanjonin alakoulua. Sen pihaan Nissanimme nyt kurvaa.

”Jännittää. En ole käynyt täällä koulusta lähdön jälkeen”, Abdulkarim sanoo kävellessään kohti tiilirakennusta, jossa hän aloitti suomalaisen opintien maahanmuuttajien valmentavalla luokalla. Mutta nyt piha on tyhjä ja ovet lukossa. Abdulkarim osoittaa siniverhoisia ikkunoita, siellä hän kuunteli opettaja Anne-Maria, naista joka jäi Abdulkarimille mieleen ymmärtävänä aikuisena.

”Vaikka en osannut sanoa suomeksi juuri mitään, hän aina jaksoi selittää.

Mutta sitä pieni ihaileva oppilas ei uskaltanut kertoa, että hän juoksi kaikki koulumatkat pakoon isompia oppilaita.

”Me ei-valkoiset lapset jouduimme juoksemaan pakoon, se oli uhkailua, ja se tehosi. Emme tulleet ulos leikkimään.”

Kesti kauan ennenkuin Abdulkarim tajusi, että niin yksityiselämän kuin yhteiskunnankin epäkohdat on nostettava näkyviin, jotta niihin voi puuttua.

Äidille lasten pelko oli liikaa, ja melko pian hän halusi perheen pois Hervannasta. Niinpä mekin suuntaamme työväen ja opiskelijoiden suosimasta kaupunginosasta Tampereen toiselle puolelle Lentävänniemeen, keskiluokkaisemmalle seudulle.

Uimarin muistot näsijärvellä

Ajamme läpi Lielahden kauppalaakson. Sitten Maryanin aikojen tänne on noussut valtavia jättiläisliikkeitä XXL:stä Stadiumiin. Suomi muuttuu monin tavoin.

Ohitamme myös tutun kioskin. Ja seurakuntakeskuksen, jossa Abdulkarim veti teininä SPR:n ensiapukerhoa.

Lentävänniemi herättää muistoja, erityisesti ensimmäisestä koulupäivästä.

”Meidän luokalle tulee pakolaistyttö Maryan, olkaa hänelle kilttejä ja leikkikää hänen kanssaan”, Abdulkarim imitoi opettajaansa.

Niin muut oppilaat kertoivat opettajan hänet heille esitelleen. Vaikka opettaja todennäköisesti tarkoitti hyvää, hän teki luokkaan sopeutumisen vaikeaksi. Muut tulivat leikkimään opettajan käskystä.

”Kun jäin leikkimään muutamien lasten kanssa, opettaja moitti, että minun pitää leikkiä kaikkien kanssa”.

Näistä asioista Abdulkarim nyt puhuu työkseen. ”Rasismiin on vaikea puuttua, jos tekijä ei ymmärrä käyttäytyvänsä rasistisesti.”

”Tuossa talossa me asuttiin”, Adbulkarim viittoo kermanvaaleaa kerrostaloa kohti. Mutta nyt ajamme suoraan rantaan, Suomensaaren uimarantaan.

Näsijärvi kimmeltää ja puut vihertävät. Täällä Adbulkarim voitti maastojuoksukisoja, ja poltti nahkansa.

”Luulin, ettei se olisi mustalle edes mahdollista”, hän naureskelee.

Näsijärven aalloissa uidessa Adbulkarimille tuli usein mieleen Mogadishun suolainen vesi ja rannat, jonne isä vei perhettään. Niihin maisemiin tytär ei ole koskaan palannut.

Viimeiset kymmenen vuotta Helsingissä asunut nainen kävelee laiturille.

”Ei hullumpi paikka kasvaa”, hän sitten virnistää.

Pakukuskiksi helsinkiin

Tampereen bussit saavat Abdulkarimilta hymyn. Peruskoulun jälkeen hän vietti välivuoden liikennelaitoksen lähettinä, kuljetti posteja ja auttoi liikennesuunnittelijoita piirtämään reittikarttoja.

”Liikennelaitos korruptoi mun mieleni antamalla väärän kuvan työnsaamisen helppoudesta”, Abdulkarim sanoo ja paljastaa kimurantin kehumistapansa.

Lukion jälkeen työpaikat olivat kiven alla. Kun Abdulkarim soitti työnantajille nimeään sanomatta, töitä oli, mutta esittäydyttyään paikka olikin jo täytetty. Niistä kokemuksista kumpaa Abdulkarimin tyytymättömyys ja muutoksentarve.

”Kun kuuluu vähemmistöön, joka leimataan sosiaalituilla eläväksi, eikä sitten kukaan vastaa hakemuksiin, se on betoniseinä, joka voi alistaa ihmisen lopullisesti.

Lopulta helsinkiläinen ateriapalvelu kutsui haastatteluun. Tamperelainen väitti pokkana tuntevansa Helsingin kadut, ja kesän aikana pakun ratissa totisesti ne oppikin. ”Kaikki kokemukset ovat tärkeitä”, hän sanoo nyt.

Ruotsin kielen taidosta, jonka Abdulkarim sai lukiokesänä Tukholmassa vanhustenhoitajana, on ollut hyötyä pohjoismaisten feministien kanssa verkostoituessa. Kondiittorin koulutus ei johtanut leipomoon, mutta Adbulkarim tekee hyviä kakkuja. Eräs yöllinen mielijohde sai hänet liittymään Vihreiden jäseneksi – ja vetämään vuodeksi Helsingin Vihreitä naisia. Yhtä ripeästi hän myös erosi puolueesta.

Sosionomin opinnot jäivät kesken, kun Abdulkarim haki asiakaspalvelijaksi Kelaan, sai vakipestin, ja sukelsi nejäksi vuodeksi Suomen sosiaaliturvajärjestelmään. Väestöliitto palkkasi Abdulkarimin monikulttuurisuusasiantuntijaksi ja Naisasialiitto Unioni teki hänestä varapuheenjohtajan.

Takapenkkiläinen pudistelee päätään. Kun töitä lopulta alkoi löytyä, hän on halunnut kokeilla ja oppia uutta. Siksi hän on vaihtanut työnantajaa tiuhaan.

Mutta nyt Abdulkarimista tuntuu, että hänen on paras pysyä hetki vapaana kirjoittajana ja aktivistina.

Etuliitteet mäkeen

Toissa kesänä Helsingin Vallilassa Abdulkarimin keittiössä ystäväjoukko jälleen kerran kehui Ruotsin feministejä ja mietti, miten samanlaista tarmoa saisi esiin meilläkin. Porukka päätti, että muutos on aloitettava itse, ja vielä samana kesänä Naisasialiitto Unionin Lauttasaaren huvilalla 70 feministiä perusti Antirasismi X –verkoston. ”Nimesimme itsemme heti radikaaleiksi.”

Ryhmä on järjestänyt mielenosoituksia Välimeren siirtolaiskuolemia vastaan ja turvallisen yössä liikkumisen puolesta.

Abdulkarimille aktivismi tarkoittaa oikeutta muokata kieltä omiin tarpeisiin. Hän ei puhu afrikkalaisista eikä venäläisistä, vaan rodullistetuista ihmisistä.

”Tarkoitan sillä ei-valkoisia ihmisiä, joita kohdellaan stereotypioiden kautta: aasialainen nainen on palveluhaluinen seksiobjekti, arabi äänekäs ja väkivaltainen ja musta laiska ja isotakamuksinen.”

Myös venäläiset ovat Abdulkarimin mukaan Suomessa rodullisettuja, vaikka valkoihoisia ovatkin. Hänen ideaalimaailmassaan pärjäisimme ilman etuliitteitä. Lyhytkasvuinen nainen olisi pelkkä nainen ja musta mies pelkkä mies.

”Vasta kun ihmiset tulevat tietoisiksi siitä, miten paljon normeja, kuten sukupuoli, uskonto ja ihonväri, meillä yhä on, muutos voi alkaa. Silloin loppuisi valkoisen miehen ylivalta, saamelaisilla olisi oikeus maahansa eivätkä siirtolaiset hukkuisi Välimereen.”

Rajat on avattava, Abdulkarim sanoo. ”Sama vapauden liikkuvuus, joka tähän asti on vain valkoisilla, on annettava myös ruskeille ja mustille kehoille.”

Historia tehdään nyt

Tampereen Työväen museo Werstaalla on esillä ensimmäinen Suomen afrikkalaisia esittelevä näyttely. Kun Tampereella ollaan, pakkohan se on nähdä. Esillä on Abdulkarimin ja Warda Ahmedin tekemä huivipamfletti ja Miriam Attiaksen kanssa tehty rasisminvastaisen toiminnan sankareiden videoluuppi.

”Niin, niitä afrikkalaisia on Suomessa aika vähän”, Abdulkarim kuiskaa.

Mutta koko ajan enemmän. Samalla muuttuvat asenteet.

Kun teini-ikäinen Abdulkarim kertoi opolleen haluavansa lääkäriksi, tämä suositteli tyttöä olemaan realisti ja valitsemaan lähihoitajaopinnot. Jos Abdulkarimilla olisi ollut esikuva, hän ei ehkä olisi lähtenyt opon luota sanattomana.

Kirjailija Umayya Abu-Hanna arvelee uudessa kirjassaan Abdulkarimin päätyvän vielä Suomen presidentiksi.

Arvio hymyilyttää Pispalanharjun puutalojen läpi matkaavaa naista.

”En halua presidentiksi. Haluan Oprahiksi, naiseksi, jolla on valtaa valita se seuraava presidentti.”

Maryan Abdulkarim aloittaa Maailman Kuvalehden kolumnistina heinäkuussa.