Kirjavahousuisia tanssijoita valuu kelmeään valoon Herttoniemen koululle Helsingissä. Tunnelma on kuin mitä arkisimmalla torstai-illan jumppatunnilla.

Djemberumpujen terävät pamaukset havahduttavat hetkessä. Bisso Traoré lyö kolmirumpuista doundoun-settiä. Kumea ääni paljastaa rytmin guinealaiseksi.

Tanssijat lähtevät seuraamaan salin poikki opettajaansa Alhassane Keitaa. Asento pysyy matalana, kädet vispaavat haarojen välissä, välillä viskautuvat tarjoiluasennossa sivulta toiselle.

Kuudennessa salinylityksessä vauhti on jo hurja. Endorfiinitaso nousee lähes huippuunsa ja tanssijoita alkaa hymyilyttää. Djembeä takovan senegalilaisen Cheikh Cissokhon hymy ei laannu.

”Juo vähän vettä!” Keita kehottaa.

Tänään Keita opettaa mandiania. Guineassa sitä treenaavat varsinkin tytöt.

”Saanko selittää alkuperän ranskaksi?” hän pyytää oppilailta.

”Ei ranskaa, ei ranskaa”, ryhmä taputtaa. Keita jatkaa suomea väkisin.

Puoliso, tanssija-opettaja Lilli Rannikko selvittää, että entisaikoina kokenut tanssija johdatti tyttöjä naisen rooliin. Parhaat tytöt pääsivät tanssimaan mandiania yhteisön juhlissa.

Ilo syntyy vapaudesta

”Pre-pe-te-pe-te!” kuuluu lähtösignaali Keitan suusta.

Mandiani-tanssi näyttää aluksi lämmittelyn liikkeiltä, mutta vaikeustaso ja vauhti kasvavat. Keita lisää pieniä ketteryyttä kysyviä välihyppyjä.

”Tässä olisi hyvä pysyä rytmissä: muuten ei tule hyvä!”

Länsiafrikkalaisen Guinean tanssiperinne on yksi koko Afrikan rikkaimpia. Siinä arvostetaan energisyyden lisäksi eleganssia. Käsien ja jalkaterien balettimaiset asennot yllättävät; olennaista on muun muassa ylävartalon hallinta.

Tanssien pohja on laajassa mande-kulttuurissa, jonka kansoja ovat muun muassa malinkét Guineassa, dioulat Burkina Fasossa ja bambarat Malissa. Erilaisia tansseja ja vivahteita on satoja.

Guineassa ihmiset tanssivat Keitan mukaan – mistäpä muusta kuin ilosta.

Iloitsevat mistä?

”Vapaudesta. Että he saavat ilmaista vapaasti tunteensa ja ajatuksensa. Koska Afrikassa ei ole vahvaa kirjoitettua perinnettä, tanssi ja niihin liittyvät tarinat ovat olleet tärkeitä. Lisäksi rumpujen rytmi vastaa sydämen lyöntejä: pam pam pam pam”, hän taputtaa käsiään.

Sydän lyö Herttoniemessä vinhasti ja polyrytmisesti.

Hetken yhdessä

Keita, 34, muutti Suomeen vuonna 2013 hankittuaan arvostusta Guinean kansallisbaletin tanssijana ja doundounba-tanssijana kansainvälisillä festivaaleilla. Nyt hän vetää Lilli Rannikon kanssa guinealaisen tanssin tunteja ja workshopeja. He toimivat myös helsinkiläisessä 11-jäsenisessä Dounya Fanyi Fan -yhtyeessä.

Keitan torstaitunnille tanssijat tulevat ”päät väsyneinä tietokoneen tuijottamisesta”. Mandianin askelia tahkotessaan he eivät kuitenkaan ehdi miettiä, mitä ruokaa ostavat sateeseen palatessaan.

”Ihmiset ovat hetken yhdessä ja vaihtavat kuulumisia. Se on vähän sama kuin menisi piknikille kavereiden kanssa.”

Afrikkalaisia tansseja tanssii Suomessa suhteellisen pieni, mutta omistautunut joukko. Viikkotuntien ja viikonloppukurssien tarjonta keskittyy Etelä- ja Keski-Suomeen: Helsinkiin, Tampereelle, Turkuun ja Jyväskylään.

Yhdeksi syyksi tanssin marginaalisuuteen Keita epäilee edelleen pelkoa – afrikkalaisten tanssien erilaisuuden, kulttuurien ja ihmisten pelkoa. Afrikka ei maanosana sitä enää haluaisi.

”Aikaisemmin olimme hieman eristyksissä, nyt olisimme jo mieluummin yhdessä toisten kanssa”, Keita toivoo.

Kukaan ei osaa alussa

Länsiafrikkalaista aidosti naurattaa, kun puheeksi tulee suomalaisten kauhu tanssia julkisesti. Kauheinta on tanssia yksin ihmisten edessä. Tanssinharrastajat eivät eroa tanssimattomista joskus ollenkaan.

”Vähän tanssinut ei voi hallita asiaa yhtä hyvin kuin ammattilainen. Kaikki ovat joskus aloittaneet alusta”, Keita muistuttaa.

Opettajan ylimielisyys yhdistettynä vain kokeneita tanssijoita sisältäviin kursseihin olisi omiaan karkottamaan kiinnostuneita pois. Keita pitää siitä, että tunneilla on eri tason tanssijoita. Suomessa ei ole niin paljon harrastajia, että erittelyt olisivat tarkoituksenmukaisia.

Eivät Guineassakaan kaikki halua tanssia, vaikka kaikenikäisillä, -kokoisilla ja -taitoisilla on siihen lupa.

He kieltäytyvät käsivarret ristissä menemästä ringin keskelle.

”Se voi kuitenkin loukata, koska kieltäytyjä ei osallistu iloon. Hakija saattaa jopa kokea, ettei hänestä pidetä.”

Perinne trendien kynsissä

Keitan intohimo on perinteinen guinealainen tanssi. Hän toivoo Afrikan arvostavan kulttuuriaan niin paljon, ettei nuoriso trendien myötä unohda tanssien alkuperää. Silloin katoaa iso osa historiaa, eikä Afrikalla ole siihen enää varaa.

”Tanssit totta kai muuttuvat, mutta 80 prosenttia nuorisosta ei tunne enää edes soittimiamme. He tietävät joitakin liikkeitä, mutteivät rytmejä ja tarkoitusta.”

Varsinkin rannikolla sijaitseva Conakry imee mediasta vaikutteita Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta. Osa nuorista omaksuu hiphop-kulttuurin kirjaimellisesti ikään kuin länsimaissa kaikki pukeutuisivat, liikehtisivät ja harrastaisivat seksiä kuin videoissa. Väärinymmärrys johtuu kulttuurien välisen tulkkauksen puutteesta.

”Perinnetansseilla ei ole ollut juuri tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Tansseissa haettiin viisautta, jaloutta, vuorovaikutusta. Kehoon tanssi silti liittyy aina: edistää terveyttä, elastisuutta, eleganssia.”

Tanssijan kehoa on Keitankin mielestä kaunis katsoa.

Tee mitä rakastat

”Hakilima, da sa ra hakilima!” Keita laulaa malinkeksi ja vaihtaa lattialla venytyksen toiseen reiteen.

Tanssijat seuraavat liikkeitä ringissä. Djembeä soittanut Sami Haikonen venyttelee ranteitaan.

’Hakilima’ tarkoittaa älykästä. Laulun sanoman mukaan ihmisen kannattaa tehdä sitä, mitä rakastaa. Tässä tapauksessa on kyse selvästi tanssista.

Tunnin lopuksi noustaan tekemään perinteiset hartiapyöräytykset.

”Yy, kaa, koo, nee. Ihanaa! Nähdään ensi viikolla”, opettaja hyvästelee.

Ennen lähtöä hän käy vielä halaamassa jokaista osallistujaa vuorotellen.

Lisää tietoa tanssitunneista: www.dounyafanyifan.wordpress.com.