On trooppisen lämmin ilta Jaavan saarella, Jakartassa. 62-vuotias Rusli Tehmahmud istuu heikosti valaistun vuokra-asunnon kapealla parisängyllä ja katselee, kuinka 50-vuotias rouva Azizah Ismail kaataa teetä laseihin keittonurkkauksessa. Ismail on Tehmahmudin toinen vaimo. Ensimmäinen vaimo ja neljä tytärtä kuolivat joulupäivän tsunamissa vuonna 2004.

”Menetin sinä päivänä perheeni, taloni, vaatteeni, kaikki omistamani esineet. Yhtäkkiä minulla ei ollut ketään eikä mitään”, Tehmahmud sanoo.

Ennen tsunamia Tehmahmud asui Sumatralla. Hän elätti kuusihenkistä perhettään rakennustyömiehenä ja kokkina. Kaksi päivää ennen tsunamia perheenisä lähti rannalla sijaitsevasta talostaan ja matkusti työkeikalle 40 kilometrin päähän, tarkoituksenaan kokata häissä.

Häävalmistelut aloitettiin perjantaina, ja häät oli määrä pitää sunnuntaina. Tsunami iski Indonesian rannikolle sunnuntaiaamuna kello 8.15. Tehmahmud oli keittämässä riisiä avotulella keittiössä, kun hän tunsi yhtäkkiä tsunamia edeltäneen voimakkaan maanjäristyksen.

”En ollut koskaan kokenut maan järisevän niin kovaa. Pelkäsin. Muistin perheeni ja mietin, mitä heille tapahtuisi.”

Kotikaupungin tuho

Pian tuli uutinen, joka muutti kaiken. Valtava hyökyaalto oli pyyhkäissyt Acehin maakunnan rantaviivan kaaokseen, ja Tehmahmudin kotikaupunki Meulaboh oli huuhtoutunut meren alle.

”Kuuntelimme lisää uutisia ja ihmiset alkoivat pelätä. Väki hajaantui ja hääjuhla peruttiin”, Tehmahmud muistelee.

Kauhu jyskytti päässä, kun hän lähti ystävänsä kanssa mopoilla kohti kotia.

Lähempänä Meulabohia maisema muuttui kaoottiseksi. Talot eivät olleet enää paikoillaan ja joka puolella oli pirstaleita ja hävitystä.

”Kiipeilimme kaupungissa raunioilla roskan seassa. Kahden kilometrin matkaan meni viisi tuntia joka puolella lojuvien isojen puiden ja pirstaleiden takia.”

Tumma mutavelli peitti maata. Pimeän tultua muita ihmisiä ei näkynyt. Paitsi ruumiita. Vain Tehmahmud ja hänen ystävänsä etsivät läheisiään.

Toivoton etsintä jatkui yön yli. Vasta uuden päivän valjetessa tuhon valtavuus alkoi hahmottua kunnolla. Meulaboh oli yksi Indonesian pahimmin tuhoutuneista kaupungeista, ja hyökyaalto oli tappanut kaupungin 120 000 asukkaasta jopa 40 000 ihmistä.

”Ruumiita lojui kaduilla kuin jätettä. Minua heikotti, voin huonosti ja olin todella väsynyt.”

Kun Tehmahmud pääsi kotitalonsa luo, sitä ei enää ollut. Kaikki rakennukset olivat romahtaneet, eikä mies tunnistanut muuttunutta maisemaa.

”En löytänyt vaimoani ja tyttäriäni. Ikinä. Yritin etsiä heitä kaksi yötä ja kaksi päivää. Tarkistin satoja ruumiita, enkä tunnistanut yhtäkään.”

Mieli oli turta ja väsynyt, eivätkä aivot enää toimineet.

Uusi elämä jakartassa

Azizah Ismail hoputtaa miestään juomaan teetä, kun se on vielä kuumaa.

Pariskunta tapasi toisensa Jakartassa vuonna 2006. Tehmahmudilla ja Ismaililla oli paljon yhteistä. Kumpikin oli kotoisin Acehista ja molemmat olivat menettäneet tsunamissa läheisiään. Ismailin veli, tämän vaimo ja kolme lasta olivat menehtyneet.

”Olin silloin käymässä itse Jakartassa, joten sattuman kautta säästyin hengissä”, Ismail sanoo.

Tehmahmud ja Ismail muuttivat yhteen ja menivät samana vuonna naimisiin. He avasivat yhdessä pienen ravintolakojun, jossa he myyvät aamiaista, lounasta ja illallista aamukuudesta iltakuuteen.

Mieli horjuu yhä

Vaimon tuki on auttanut Tehmahmudia selviytymään henkisesti, mutta vaikeuksia on riittänyt. Tsunamin jälkeen mies ei saanut kriisiapua, sillä hän lähti kotikaupungistaan. Hän ei ole vieläkään tavannut yhtään lääkäriä tai psykologia.

”Olen yhä henkisesti sairas. Näen unia perheestäni. Niissä vaimoni kysyy, miksen tullut pelastamaan heitä.”

Tehmahmud saattaa vieläkin vaipua outoon tilaan, jossa hän käyttäytyy vaimonsa mukaan kuin lapsi. Sitä on tapahtunut viisi kertaa aivan hiljattain.

”Hän itkee silmänsä punaisiksi. ’Menen kotiin’, hän saattaa toistella transsimaisessa tilassa”, Ismail kertoo.

Takaumat, painajaiset ja syyllisyydentunne omasta selviytymisestä ahdistavat Tehmahmudia vieläkin, yli kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen.

Kuinka ihminen selviää romahduksesta, jossa koko perhe pyyhkiytyy omasta maailmasta?

”Mitäpä tuohon voi sanoa. Se oli kohtaloni. Minun on pakko ajatella asiasta niin, etten ollut ainoa. Tuhansille ihmisille kävi yhtä huonosti. Meitä uhreja on paljon”, Tehmahmud sanoo.

Kohtalotovereita todella riittää. Tsunamissa menehtyi 230 000 ihmistä, ja sitä pidetään yhtenä maailmanhistorian pahimmista luonnonkatastrofeista.

Elämä on kuluttanut Tehmahmudin kasvoja ja käsiä. Vaikka häntä väsyttää, katse on suunnattava eteenpäin ja käsillä on tehtävä töitä. Tulevaisuudelta mies toivoo ennen kaikkea onnellisuutta.

”Jos Jumala niin suo.”

INFOBOKSI: Kriisiavun antaja

Psykologi Roosalina Wulandari antoi kriisiapua tsunamin uhreille. Tuhon määrä särki hänen sydämensä.

”Tuntui todella pahalta nähdä ihmisten menetyksiä. Yksi mies oli menettänyt vaimonsa ja kaikki seitsemän lastaan.”

Psykologi sanoo, että Rusli Tehmahmud kärsii todennäköisesti posttraumaattisesta stressihäiriöstä. Se on yleinen luonnonkatastrofeista selviytyneillä ihmisillä ja niillä, joiden läheiset ovat olleet hengenvaarassa.

”Painajaiset ovat hyvin yleinen oire. Jotkut myös välttelevät paikkaa, jossa traumaattinen kokemus tapahtui.”

Kaiken unohtaminen ei ole psykologin mukaan avainkysymys. Historiaa ei voi pyyhkiä pois, mutta ihminen voi silti pystyä toimimaan. Jokainen kehittää omat henkilökohtaiset selviytymiskeinonsa.

”Selviytymisessä auttavat hyvä itsetunto sekä läheisten tuki. Uusi rakkaus auttaa varmasti, kunhan uusi puoliso ymmärtää pelon.”