En oikein tiedä mitä odottaa saapuessani Zimbabween. Maa tunnetaan lähinnä sekavasta ja despoottisesta politiikasta sekä totaalisesta talouskriisistä. Päässäni kaikuu turhan vahvana välilaskulla Nairobissa tapaamani kansalaistoimijan kysymys:”Etkö pelkää että sinut pidätetään siellä? Sinähän olet aktivisti”.

Ensimmäisenä opin, että talouskriisin näkyvin merkki ei ole yleinen kurjuus, vaan tyhjyys. Rakennettu infrastruktuuri on vajaakäytöllä. Lentoterminaali on uusi, suorastaan kiiltävä, ja meitä terminaalin läpi kulkevia matkustajia on puolen tusinaa. Hararen keskustassa samanlaisia rakennuksia riittää: tyylikkäitä ostoskeskuksia, joissa kaikki on paikallaan, mutta ihmiset puuttuvat.

Toiseksi opin, että despoottisia järjestelmiä on kahdenlaisia: sellaisia joissa pelätään puhua politiikkaa ja sellaisia joissa ei pelätä. Saan annoksen zimbabwelaista asennetta jo taksimatkalla lentokentältä keskustaan.

Taksikuskilla ei tunnu olevan juuri muuta sanottavaa tuntemattomalle vieraalle kuin presidentin ja hallituksen haukkuminen. Syrjäisessä slummissa saan myöhemmin ihmetellä aivan samaa avoimuutta.

Presidentti Mugabe tunnetaan paitsi talouden raunioittamisesta myös kansan kouluttamisesta. Zimbabwelaiset ovat lähes poikkeuksetta analyyttisia ja hyvin perillä maailman menosta. Heiltä puuttuu vain työtä. Kun jään hyvikseni juttelemaan aurinkolaseja kadunkulmassa kauppaavien nuorten miesten kanssa, käy ilmi että heillä on loppututkinto yliopistosta.

Arkisesti talouskriisi merkitsee sitä, että kenelläkään ei ole kiire. Kysyn hotellin matkamuistokaupan myyjältä, sattuisiko hänellä olemaan Hararen karttaa, kävisin kävelyllä. Myyjä vastaa, ettei sellaisia ole ollut muutamaan vuoteen, mutta hänellä ei varmasti ole pariin tuntiin muitakaan asiakkaita, joten hän voi hyvin lähteä mukaan oppaaksi.

Puhumme kävellessä kaikesta maan ja taivaan väliltä. Kuljemme muutaman kirpputorin läpi, vaellamme nähtävyydet, teollisuusalueen ja puistoja. Käymme katselemassa vilinää Johannesburgiin lähtevien bussien ympärillä. Harare on oudolla, vähän surullisella tavalla kaunis suurine puistoineen ja mennyttä eleganssia henkivine katuineen.

Kolme tuntia myöhemmin, loikkiessamme kiskojen yli hylätylle ratapiha-alueelle, myyjä huomaa, ettei ole tullut kysyneeksi nimeäni ja kotimaatani.

Myöhemmin haastattelen erästä opposition edustajaa. Hän on juuri vapautunut vankilasta, jonne oli joutunut naurettavan tekosyyn varjolla. Tutkimushaastatteluni käsittelee varsin teknisiä poliittisia kysymyksiä, mutta järjestämme sen silti varsin salamyhkäisissä tunnelmissa.

Haastattelun lopuksi hän haluaa tietää, mitä ajattelen Zimbabwesta. Vastaukseni menee takelteluksi.

”Mainettaan parempi paikka, eikö olekin?” haastateltava auttaa.