”Linja-autolla Tokiosta muutama tunti pohjoiseen, sen jälkeen ystävän autossa eteenpäin. Kaupunki jää taakse: Ei ruuhkia ja vilkkuvaloja vaan laakeaa peltoa, vuoristoa ja suuria tehdasalueita.
Olemme Fukushimassa.
On kulunut viitisen vuotta tuhoisista maanjäristyksestä ja tsunamista sekä niitä seuranneesta ydinvoimalaonnettomuudesta. Maaliskuussa 2011 iskeneessä luonnonkatastrofissa kymmeniä tuhansia ihmisiä kuoli, katosi, loukkaantui tai joutui kodittomaksi. Ydinvoimalaonnettomuuden takia evakuoitiin satoja tuhansia, ja radioaktiivisen säteilyn uskotaan aiheuttaneen lukuisille ihmisille syövän tai muun sairauden.
Fukushima on noussut osin jaloilleen, mutta entisensä se ei ole enää koskaan. Säteilyvaaran suoja-aluetta laajennetaan lähemmäksi voimalaa. Yhtäällä näkyy toivoa ja uuden alkua: Kauniita asuintaloja ja suosittuja ravintoloita hyväkuntoisten teiden varrella. Toisaalla aavemaisia asuinalueita tai satamaan rakennettu jättimuuri mahdollisen uuden hyökyaallon varalle.
Ystäväni kotitalo on maalla. Täällä viljellään jo vähän kasviksia ja riisiä, peltojen reunoilla auringonkukkia, koska niiden sanotaan keräävän säteilyä maaperästä. Ydinreaktorit ovat poissa silmistä ja usein mielestäkin. Fukushima on muutakin kuin tehtaita, säteilyä ja ikäviä ihmiskohtaloita.
Kun ajamme lähemmäs voimalaa mukanamme on mittari, joka piippaa, kun säteily ylittää turvarajan. 20 kilometrin etäisyydelle on avattu teitä ja jokunen kauppa. Täällä voi jo työskennellä, muttei vielä asua. Laitan suojamaskin kasvoilleni.
Saavumme aavekaupunkiin, josta on näkymä voimalaan. Pelloilla on mustia jätesäkkejä, joihin on kerätty saastunutta pintamaata. Kaduilla on ränsistyneitä pikkutaloja ja kyljellään olevia juoma-automaatteja. Yhden talon edessä pysähdymme. Perinteinen harjakattoinen talo on asuinkelvoton, mutta sen edessä oleva puutarha on huoliteltu. Talossa asunut vanha pariskunta ei voi palata sinne, mutta käy säännöllisesti hoitamassa pihaansa.
Jotta ikiomassa kodissa ja sydämessä jokin pysyisi ehjänä.