Te ulkomaalaiset ette voi käsittää tätä asiaa! Niin minulle sanoi moni kiinalainen, nuori ja vanha, kun kerroin, että kirjoitan kirjaa yhden lapsen politiikasta.

Käsittämätönhän yhden lapsen politiikka (1980-2015) olikin. Alkuvuosikymmeninä pöyristyttävän paljon pakkoabortteja ja sterilointeja. Myöhemminkin vanhemmille laittomista lapsista jättisakkoja ja potkuja töistä. Kuukautisten vahdintaa, pakollisia raskaustestejä ja byrokratiaa – ainoaan vauvaankin oli anottava lupa ennalta. Politiikka vaikutti jokaiseen kansalaiseen.

Kiinalaisten lausahdus ulkomaalaisten ymmärryksen puutteesta viittaa juuri tähän: Me ulkopuoliset näemme helposti yhden lapsen politiikan pelkkänä kauhujen galleriana. Me emme tajua asian toista puolta, kiinalaisten tunnetta tukehduttavasta paljoudestaan, kiihkeästä kilpailusta opiskelupaikoista, töistä ja ihan tilastakin. Näin sitä kuvasi yksi haastateltavani, eräs naisopiskelija, perheensä ainut lapsi:

“Politiikan ulkomaiset yksisilmäiset teilaajat eivät tiedä, millaista on asua pienessä yliopistoasuntolan huoneessa, johon on tungettu kahdeksan opiskelijaa. He eivät tiedä, millaista on, kun juna on niin täynnä ihmisiä, että viimeiset matkustavat lapset täytyy työntää ikkunasta sisälle. Tai kuinka lapsia ennen kuoli, kun köyhä perhe ei pystynyt pitämään kaikista lapsistaan huolta. Kiinassa oli yksinkertaisesti liikaa väkeä. Yhden lapsen politiikalla oli hyvä tarkoitus.”

Naisopiskelija ja muut perheidensä ainokaiset tytöt ovat hyötyneet paljon yhden lapsen politiikasta, varsinkin kaupungeissa. Ennen perheen tulevaisuudentoiveet ja varat kanavoitiin pojalle, nyt ne on pojan puutteessa ohjattu tytölle. Naisten koulutus on noussut Kiinassa kohisten, samoin itsetunto ja uskallus.

Viime vuosikymmenellä tehdyssä mielipidekyselyssä kolme neljästä kiinalaisesta tuki yhden lapsen politiikkaa. He siis hyväksyivät sen, että valtio sääteli tiukoin ottein heidän lisääntymistään. Toki monelle sillä ei ollut enää merkitystä, sillä iso osa kiinalaisista on jo pitkään halunnutkin vain yhden lapsen. Pieneen perheeseen on totuttu.

Mutta hämmästyksekseni myös moni yhden lapsen politiikan vuoksi kovia kärsinyt haastateltavani oli ymmärtäväinen politiikkaa kohtaan. Olipa jututettava paperittomana kansalaisena ajelehtinut laiton liikalapsi tai ainokaisensa onnettomuudessa menettänyt rouva, viesti oli samanhenkinen: yhden lapsen politiikkaan oli hyvät syyt – kunhan vain juuri minun kaltaisteni ihmisten ongelmat olisi ratkottu paremmin.

Osasyy yhden lapsen politiikan kannatukseen oli se, että kaupunkilaiset eivät tiedä, kuinka laajasti raaimpina kampanjavuosina maaseudulla tehtiin julmuuksia. Edelleenkin moni uskoo, että kyse oli joidenkin yksittäisten paikallisvirkailijoiden kauheuksista. Maaseudullakin pidetään usein Pekingin suuria herroja hyvinä, mutta oman kylän pomottajia pahoina.

Kiinalaiset ajattelevat uhrautuneensa suuremman hyvän edessä. Vähempi väkimäärä säästi maailman luonnonvaroja ja jätti talouskasvun hedelmät pienemmän kiinalaisväestön jaettavaksi. Kiinalaiset uskovat vilpittömästi vuosia rummutettuun propagandaan, jonka mukaan yhden lapsen politiikan vuoksi syntyvyys Kiinassa romahti ja maailmaan tuli 400 miljoonaa lasta vähemmän. Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa. Syntyvyys romahti jo ennen politiikan aloitusta, ja 400 miljoonassa on ainakin puolet ilmaa.

Minä sanon kiinalaisille, että he ovat propagandan uhreja. Kiinalaiset sanovat minulle, että minä en vain tajua. Me molemmat olemme luultavasti oikeassa.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret, Atena, 2016.