Kun James Mashiri, 39, herää arkiaamuna kotonaan Turussa, hän astelee vaatekaapille kuten moni muukin suomalainen. Hänelle ei kuitenkaan nouse kysymykseksi se, mitä laittaisi päälleen.

Oli kesä tai talvi, Mashiri vetää ylleen majurin univormun ja lähtee töihin puolustusvoimien logistiikkakeskukseen.

Mashiri on yksi noin kolmesta tuhannesta kadettilupauksen tehneestä suomalaisesta sotilaasta, joka työskentelee ammattiupseerina Suomen puolustusvoimien leivissä. Työvaate on hänelle osoitus yhteiskunnallisesta tehtävästä, joka ei pääty päivän päätteeksi kellokortin kilahdukseen.

”Se mitä univormu minulle edustaa, on yksinkertaisesti tämän itsenäisen Suomen valtakunnan puolustamista. Aina kun katson itseäni univormussa, näen itseni kansan perusoikeuksien turvana”, Mashiri sanoo.

”On tämän maan kansan tahto, että isänmaata puolustetaan. Jonkun täytyy tehdä se työ, ja tämä on minun tapani antaa panokseni yhteiskunnalle.”

Ammattiupseerien antama kadettilupaus ei ole pienimmästä päästä. Kaikkein raadollisimmillaan se tarkoittaa, että Mashiri on valmis antamaan henkensä Suomen puolesta univormu päällä.

Vaatteiden ja ihmisen identiteetin suhde on intiimi ja samalla moniulotteinen, sanoo Turun yliopiston muotitutkimuksen dosentti Annamari Vänskä.

Kaduntallaaja voi näyttää yhtä lailla huolitellulta tai tavanomaiselta, olla duunarin vermeet tai bisnespuku päällä. Yhtä kaikki, vaatetus on lopulta hyvin henkilökohtainen asia. Se kertoo kantajastaan paljon.

Toisaalta vaatteet osoittavat esimerkiksi pukijansa statusta ja sukupuolta. Toisaalta ne ovat myös luova yksilöllisyyden osoitus, Vänskä kuvaa.

”Vaate liittyy tiiviisti siihen ajatusmaailmaan ja omakuvaan, jota ihminen kantaa mukanaan. Se on tietyllä tapaa ihmisen toinen iho”, hän sanoo.

Useimmalle muodin kuluttajalle ajatus pukeutumisen syvemmästä suhteesta yhteiskunnassa on kaukainen.

Tämä pätee erityisesti nykyisen vaateteollisuuden valtavirran kohdalla, jossa Vänskän mielestä vaatteiden merkitys jää valitettavan pinnalliseksi.

”Elämme massatuotetun muodin aikakautta, jonka kaari ei ole kauhean pitkä. Käytännössä se alkoi toisen maailmansodan jälkeen, joten vaatekulttuurimme on aika nuorta”, hän sanoo.

Valtaosa nykymuodista on suurten vaateketjujen ja niiden alihankkijoiden tuottamaa. Kilpailu halvoista hinnoista on ajanut tuotantoketjuja ympäri maailmaa ja suuri osa länsimaiden vaatteista tuotetaan tätä nykyä kehitysmaissa.

Alun perin massatuotannon taustalla oli kuitenkin hyviä aikomuksia, Vänskä sanoo. Tavoitteena oli demokratisoida muoti; tehdä siitä asia, johon jokainen voi osallistua.

”Ennen tätä muotikulttuuri oli hyvin erilaista. Se oli tarkoitettu harvoille ja valituille, lähinnä yhteiskunnan yläluokille ja varakkaille.”

Maailmansotia seurannut nousukausi toi mukanaan talouskasvua ja sen rinnalla uudenlaisen nuorisokulttuurin. Samalla 1960-luvun myllerrys haastoi myös perinteisiä käsityksiä tyylistä.

Syntyivät täysin uudenlaiset vaatemarkkinat.

Länsimaihin virtasi vaikutteita entisistä siirtomaista, sukupuolinormit murtuivat ja auktoriteetit kyseenalaistettiin. Tämä näkyi myös siinä, mitä ihmiset pukivat päälleen.

Alkuperäinen idealismi on matkan varrella karissut. Halvoista vaatteista on tullut arvo itsessään, Vänskä kritisoi.

”Kun nykyisin puhutaan vaatteiden valtavirrasta, puhutaan aika brändiorientoituneesta pikamuotikulttuurista.”

”Rumasti sanottuna monet ihmiset kulkevat vain trendien perässä eivätkä mieti toimintansa laajempia vaikutuksia”, Vänskä harmittelee.

Varjoon jäävät muun muassa pukeutumisen ympäristövaikutukset. Niin ikään räikeät sukupuolistereotypiat jylläävät yhä myös  2010-luvun muodissa.

Taiteilija, käsikirjoittaja ja kirjailija Laura Gustafsson, 32, tulee hakaniemeläiseen Rytmi-ravintolaan yllään musta tekonahkainen rotsi ja jalassa korkkarit.

Ulkona lopputalven keskipäivässä vilahtelevat villapipot ja nahkaiset talvisaappaat, mutta niihin ei Gustafsson soijalattensa takaa kiinnitä huomiota. Nyt puhutaan eläimistä ja vaatteista.

Gustafssonille herääminen vaatteiden etiikkaan tuli jo nuorena, kun hän törmäsi teininä kesäfestareilla Oikeutta eläimille -järjestön pamfletteihin.

”Silloin ne monisteet olivat sellaisia mustavalkoisia, kopiokoneella tehtyjä. Niitä sitten lueskelin pikkuhiljaa, kun kotona ei ollut nettiä. Informaation määrä oli tuohon aikaan suunnattoman paljon vähäisempi”, Gustafsson kuvaa.

Jo aiemmin kasvissyöjäksi ryhtyneelle Gustafssonille lappusten viesti oli kuitenkin selvä. Hänestä tuli 15-vuotiaana vegaani.

Lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin veganismi ohjaa edelleen vahvasti hänen kulutustottumuksiaan ja taiteilijan työtä.

”Olen varmaan sellainen vitsin vegaani. Että mistä tietää, että joku on vegaani? Ei hätää, kyllä vegaani kertoo sen sulle.”

”Mutta oman ammatin ohella, ja ehkä nyt viime vuosina äitiyden ohella, kyseessä on semmoinen asia, jonka minä tunnen kaikkein määrittelevimmäksi kokemukseksi ihmisenä”, Gustafsson kertoo.

Vaikka arkipuheessa veganismi yhdistetään yleisimmin ruokaan, sillä on myös vahva vaatteisiin liittyvä ulottuvuus. Eläinten oikeuksien kunnioittaminen tarkoittaa myös sitä, että vegaanit välttävät esimerkiksi nahan tai villan käyttämistä.

Teuraseläinten, kuten sikojen ja nautojen, nahkojen käyttäminen on ilmiselvä eläinoikeuskysymys. Mutta myös esimerkiksi silkin, untuvan tai lampaanvillan käyttäminen on useimmille vegaaneille ongelma.

Gustafssonille tärkeää on elämäntavan johdonmukaisuus. Eläinten oikeudet kulkevat käsi kädessä esimerkiksi feminismin ja laajemman yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kanssa.

”Kyse on moraalista ja etiikasta. Ne ovat myös merkittävä katalysaattori taiteellisessa työssäni. Suoraan sanottuna en tiedä kirjoittaisinko lainkaan, jos en pitäisi näitä asioita tärkeänä”, Gustafsson myöntää.

Suomessa vegaanista elämäntapaa noudattavien määrää ei tarkalleen tiedetä, mutta Vegaaniliiton arvioiden mukaan noin kaksi prosenttia suomalaisista noudattaa joko vegaani- tai kasvisruokavaliota.

Iso syy tähän on, että veganismista on monenlaisia tulkintoja.

Monelle oma elämäntilanne ja omatunto määrittävät, mihin veganismin rajat vedetään. Siksi yleistäminen on mahdotonta, Gustafsson sanoo.

”Vaikka puhunkin vegaanina, niin en edusta mitenkään kaikkia vegaaneja, koska kaikilla on oma näkökulmansa”, Gustafsson sanoo.

Omalta osaltaan Gustafsson ei juuri mieti muotia itsessään. Hänen arkityyliään voisi sanoa huolettomaksi.

”Vaatteet eivät loppujen lopuksi merkitse minulle paljon. Ehkä minä joskus haluaisin olla sellainen ihminen, joka pukeutuu tyylikkäämmin, mutta käytännössä en sellainen juuri nyt ole”, hän nauraa.

Toisaalta välinpitämättömyys tyyliä kohtaan ei tarkoita, etteikö Gustafsson miettisi ja käyttäisi aikaa vaatteiden hankkimiseen. Taustatyö voi olla joskus hyvin tarkkaa.

Esimerkiksi vaatteiden ekologisuus merkitsee hänelle paljon. Koska kierrätetyn vaatteen ympäristökuormitus on olematon, monelle vegaanille kierrätettyjen nahkavaatteiden käyttäminen ei ole iso ongelma – ei Gustafssonillekaan.

”Lapselle saattaa tulla lahjaksi kenkiä, joissa on nahkaa. Jos vaate on käytetty, en näe sillä mitään merkitystä.”

Toisaalta verkkokaupat ovat tehneet luontoystävällisistä ostoksista helpompia.

”Löysin juuri nettikenkäkaupan, joka lupaa tuotteidensa olevan vegaanisia ja tehty Portugalissa, missä työolosuhteet eivät ole mitään hikipajameininkiä. En usko, että ostan kenkiä muualta vähään aikaan.”

”Mutta onhan se joskus tosi vaikeaa. Esimerkiksi eettisesti tuotettuja urheiluvaatteita ei vaan ole missään. Tai jos on, niin joku voisi kertoa minulle”, hän huokaa.

Toisaalta vaatteiden arvioinnissa voi mennä myös överiksi, Gustafsson sanoo. Koska eläimiä käytetään niin monessa eri teollisen tuotannon prosessissa, tiukimmat vegaanit tarkistavat tuotteet saumoja myöten.

”Silloin mennään yksityiskohtiin, kuten millaista liimaa kenkiin on käytetty. Minulla se raja menee tuossa. Joissakin asioissa pitää antaa itselleen vähän armoa”, hän sanoo.

Joustoa on pakko löytyä myös muualla arjessa. Esimerkiksi Gustafssonin perheessä käytetään villasukkia.

”Minun äitini tekee niitä meille lahjaksi. Onneksi vuosien keskustelun jälkeen hän on alkanut käyttämään muita materiaaleja. Se ilahduttaa.”

On myös yksi helposti noudatettava shoppailuvinkki, Gustafsson muistuttaa.

”Vaatteen voi vain jättää ostamatta.”

Vaatteiden sukupuolittuminen on ollut it-asiantuntija Pinja-Liina Jalkaselle, 36, tuttua jo pitkään. Jalkanen eli pitkälle aikuiselämäänsä miehenä ja miesten vaatteissa, vaikka tunsikin itsensä naiseksi.

Aikuisvuosien karttuessa tunne siitä, että väärän sukupuolen elämä oli ahdistavaa, kasvoi. Kolmekymppisenä asialle piti viimein tehdä jotakin.

”Ehkä mulle se kokemus on ollut, että olen aina mielestäni näyttänyt naiselta. Siinä oli iso ristiriita.”

Kokemus naiseudesta yhdistyi Jalkasen mukaan väärän sukupuolen kehossa elämiseen, mutta myös niihin vaatteisiin, joihin hän pukeutui.

Niinpä eräänä alkukesän iltana hän sitten veti ensimmäistä kertaa naisten vaatteet päälleen ja lähti Helsingin yöhön naistenbileisiin. Vierähti vielä jonkin aikaa, että hän osasi kertoa asiasta perheelle ja ystäville. Kuitenkin tuosta illasta alkoi prosessi kohti uutta elämää naisena.

”Pelkäsin ensimmäisellä kerralla, että joku sanoo jotain. Mutta kukaan ei sanonut mitään.”

Päälleen hän laittoi naisten farkut ja topin. Vasta matkalla juhliin hän tajusi, että illat olivat vielä kylmiä. Hetken mielijohteesta hän kävi ostamassa pari numeroa liian tiukan käytetyn farkkutakin.

Näiden ensimmäisten vaatteiden ostamiseksi oli kiivettävä suurten henkisten esteiden yli.

Naisten vaatteiden ostaminen mieheksi pukeutuneena oli yksinkertaisesti vaikeaa.

”En ihan oikeasti uskaltanut mennä vaatekauppaan. Eikä minulla sitten oikein ollut ketään ystävääkään, jonka kanssa mennä sinne.”

Myös muut naisen ulkonäköön liittyvät asiat olivat opettelemisen takana. ”Meikkaamiseen meni ensimmäisellä kerralla kaksi tuntia.”

Alkusysäyksen jälkeen vaatekaapin kasvattaminen oli helpompaa. Monin tavoin elämä miehenä loppui tuohon kesään ja alkoi uusi arki – ja sen myötä arkiset askareet.

”Tajusin nopeasti, että kun vaatevarasto on pieni, vaatteita pitää pestä koko ajan. Ja sitten ostelin niitä aika nopeasti lisää.”

”Minulla oli melkoinen shoppailukierre kesästä 2013 aina viime syksyyn asti.  Stockmannin Hulluilta päiviltä tarttui aika monta uutta mekkoa mukaan”, Jalkanen sanoo.

Suomessa transihmisten täytyy käydä läpi pitkä juridinen ja lääketieteellinen prosessi omaksi koetun sukupuolen tunnustamiseksi.

Nyt, lähes kolme vuotta prosessin alkamisen jälkeen, tilanne alkaa olla monin tavoin tasaantunut. Luoviminen miesten maailmasta naisten maailmaan ei ole silti ollut yksiselitteistä. Ensimmäiset kuukaudet olivat levotonta aikaa, kun Jalkanen ei enää tehnyt niitä asioita, joita miehet yleensä tekevät.

”Tilanteet, joissa piti esiintyä virallisella nimellä, olivat vastenmielisiä. Siitä, kun päätin lähteä prosessiin, meni reilut puolitoista vuotta, ennen kuin sain diagnoosin. Sitten pystyin menemään maistraattiin ja vaihtamaan nimen.”

Sukupuolivähemmistöjen kohdalla Suomi on muuttunut asenteiltaan reippaasti viimeisten vuosikymmenten aikana. Jalkanenkin tuntee itsensä onnekkaaksi, kun hän ei ole kokenut sen kummempaa syrjintää.

Tilanne olisi ollut täysin toinen vielä 1990-luvulla, jolloin vaikkapa homo oli haukkumasana ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt lähes kokonaan julkisuudelta piilossa, hän arvioi.

Sukupuolittuneita linnakkeita on silti yhä – ja usein ne liittyvät paikkoihin, joissa vaatteita pitäisi ottaa pois, kuten vessoihin ja pukukoppeihin, Jalkanen huomauttaa.

”On hassua, että näistä aiheista ei lue juuri mitään missään, vaan asiasta pitää etsiä tietoa nettikeskusteluista ja muilta foorumeilta.”

Kyseessä on asia, johon liittyy väärinkäsityksiä myös transihmisten keskuudessa, hän sanoo.

”Itse en ole koskaan kysynyt, saanko käyttää oman sukupuoleni wc- tai pukutiloja. Olen aina mennyt naisten puolelle. Tiedän kuitenkin, että on ihmisiä, jotka ovat. Ehkä tähän liittyy ujoutta.”

Toisaalta oman sukupuolen vessojen käyttöön liittyy myös huvittavia huhuja.

”Olen kuullut joskus, että transnaisen pissaamisen ääni kuulostaa vessassa erilaiselta. Mutta kuka muka kuuntelee vessan vieressä, mitä siellä tapahtuu. Sitä paitsi siellä tapahtuu joskus muutenkin tosi kummallisia juttuja äänten perusteella!” hän nauraa.

Toinen vaikea paikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille (hlbti) on armeija, Jalkanen arvioi.

Hän itse suoritti asepalveluksen ja kannattaa molemmille sukupuolille pakollista asevelvollisuusjärjestelmää. Mutta omien kokemustensa perusteella hän ei usko, että armeija on vielä ottanut kiinni muuta yhteiskuntaa hlbti-vähemmistöjen huomioimisessa.

Asevelvollisen asussa ei edelleenkään ole helppoa kuulua sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön.

”En voi kuvitella, että siellä voi tehdä muuta kuin esittää tiukkaa heteroa. Se nuorten heteromiesten kulttuuri on niin julmaa. Olet hullu, jos tulet siellä kaapista ulos.”

Myös puolustusvoimat muuttuu muun maailman mukana. Jos jostain pitäisi etsiä toivonpilkahdusta tulevasta, niin James Mashiri voisi olla tästä esimerkki.

Mashiri on tällä hetkellä yksi tunnetuimmista suomalaisista sotilaista, joka on rikkonut monia stereotypioita armeijan harmaista kapiaisista.

Sotilaskulttuuria vierastaville poliitikoille sosiaalisessa mediassa aktiivinen upseeri on nostanut niskakarvoja pystyyn. Mashirille julkinen keskustelu on kuitenkin sotilaallisten arvojen toteuttamista toisella areenalla.

Upseeri on upseeri niin kasarmilla, esikunnassa kuin Twitterissä, mutta työtä ohjaa perinteinen ajatus, jonka pohjalla on nuorena tehty kadettilupaus.

Lupauksessa tuleva upseeri vannoo: ”en karta työtä, en taistelua, en kärsimyksiä, en kuolemaa”.

Ajatus isänmaallisesta palveluksesta sitookin upseeria kohtaamaan elämän ja kuoleman työssään.

”Sotiluus tarkoittaa minulle sitä, että hyväksyn työnkuvani niin raadollisena kuin se on: aseellisena taisteluna. Ja jos sitä ei väännetä eufemismiksi, työnkuvani on tappaminen”, Mashiri sanoo.

Upseerin työpuku, univormu, on Mashirille ensisijainen sotiluuden ilmaisu. Se osoittaa sotilaalle paikan osana ihmisyhteisöä ja määrää käytösmallin.

”Vuosien aikana olen alkanut entistä syvemmin ymmärtää, että univormu edustaa palvelusta. En ole töissä, vaan palvelen. Ja kun oikein tarkkoja ollaan, olen palveluksessani vastuussa nimenomaan Suomen kansalle”, Mashiri sanoo.

Esikunnassa työskentelevän upseerin arjessa perimmäiset moraaliset kysymykset eivät kuitenkaan näy ihan joka päivä. Käytännössä Mashiri tekee logistiikkalaitoksella keskipitkän- ja pitkän aikavälin suunnittelua. Siis ihan tavan duunia kahdeksasta varttia yli neljään.

”Siinä istutaan hyvin paljon tietokoneen ääressä”, hän naurahtaa.

Sotilasarvot ovat kuitenkin usein työn motivaationa. Sotilasjohtajana Mashiri sanoo työpersoonansa ja yksityispersoonansa kietoutuvan yhteen.

Pohjimmiltaan kyseessä onkin eräänlainen kutsumusammatti. Tästä osoituksena on esimerkiksi se, että kadettilupaus ei pääty eroon puolustusvoimista, hän sanoo.

”Näen tätä monissa ikäisissäni kadettiveljissä, jotka eivät enää käytä univormua. He tekevät edelleen sitä samaa, minkä nimeen vannoivat. Lupaus sitoo ihmistä”, hän sanoo.

Tällä vuosituhannella upseerien ammatillinen identiteetti on kuitenkin isossa murroksessa.

Siinä missä aiemmin upseerin ammatti oli elinikäinen, nyt määräaikaiset työsuhteet ovat yleistyneet myös puolustusvoimissa. Mashirin mukaan myös upseerin univormun merkityksen tulee päivittyä sen mukana.

”Nuoremmat upseerit eivät välttämättä koe samalla tavalla kutsumuksellisuutta, joka meidän vanhan kaartin mielestä upseerin ammattiin kuuluu.”

Käytännön työssä univormun suuri hyöty on muodollisuus, Mashiri sanoo. Vaikka henkilökohtaisella tasolla puku vahvistaa kokemusta sotilaana, se myös auttaa häivyttämään ihmisten välisiä eroja.

”Univormussa positiivista on se, että se tekee kanssakäymisestä niin muodollista. Se poistaa kaiken henkilöön menevän. Meillä sanotaan, että asiat riitelevät, eivät ihmiset. Ja siinä auttaa virkapuku, univormu, ja tietysti meidän järjestelmä.”

Nykyajan näkökulmasta katsottuna saattaa tuntua erikoiselta, että muodin historia on itse asiassa hyvin miehinen, Annamari Vänskä sanoo.

Vasta massatuotanto teki naisesta muodin keskipisteen.

”Naisille tarjotaan nykyisin paljon enemmän vaatteita ja vaihtoehtoja. Miesten vaatevalikoima on sitten lopulta aika yksitotinen.”

1800-luvun loppupuolella syntynyt käsitys miesten pukeutumisesta syntyi erotuksena naisellisiksi koetuista ja heterokulttuuria kyseenalaistaneista dandyistä. Herrasmiehen ei käytännössä kuulunut koreilla pukeutumisella ja käytöksen tuli muutenkin olla hillitympää.

Vaikka heteromies ei brassailekaan vaatteilla, on myös hänen pukeutumisensa silti lopulta säädeltyä.

”Tämä liittyy isolta osalta stereotyyppiseen käsitykseen mieheydestä ja maskuliinisuuden merkityksistä. Muodista kiinnostunut mies mielletään edelleen helposti homoseksuaaliksi.”

Osasyynä on myös massakulttuuriin kuuluva olennainen tasapäistäminen ja yksinkertaistaminen, Vänskä sanoo.

Rajat pukeutumisen luovuudelle voivat tulla nopeasti vastaan, jos niitä alkaa murtaa vaikkapa sovinnaisia sukupuolirajoja rikkomalla.

”Iso ristiriita on siinä, että valtavirran muotikulttuuri perustuu usein aikamoisiin stereotypioihin. Variaatioita ei välttämättä ole, sillä suunnittelijat eivät usein kyseenalaista vallitsevaa käsitystä sukupuolesta.”

Myös keskiluokkainen toimistotyöläinen kokee samanlaisia ryhmään kuulumisen ja erottautumisen kokemuksia kuin tätä juttua varten haastatellut, Vänskä sanoo.

Niin tavanomaisesti kuin vaatteiden kuluttaja haluaisikin pukeutua, aseman, seksuaalisuuden tai sukupuolen näyttäminen on aina vaatteissa mukana.

Valtavirtaa edustavan suomalaisen normiheteromiehen arkityyli, joka tähtää konstailemattomuuteen, sattuu vain olemaan nyky-yhteiskunnassa helppo.

”Siinähän on kyse tällaisesta kokemuksesta anonyymiin moderniin ihmismassaan sulautumisesta. Tavallaan puhutaan samoista pukeutumiseen liittyvistä asioista kuin muiden kohdalla, mutta kiinnostuksen kohteet ovat toiset”, Vänskä arvioi.

Miesfeministille kiusallista on, että yksinkertaisellakin pukeutumisella toistaa myös stereotypioita sukupuolittuneesta vallasta.

”Miesten muodissahan on usein kyse käytännönläheisestä ja rationaalisesta, ei hörhelöistä.”

Kontrastina on sitten naisten seksualisoitu muoti, jossa kaavojen leikkaukset, kangasvalinnat ja materiaalit peilaavat yhteiskunnan kuvaa naiseudesta.

”Kaksinapainen sukupuolikäsitys materialisoituu naisten koristeellisemmassa muodissa. Nämä sukupuoleen liittyvät ideologiset tausta-ajatukset näkyvät todella vahvasti itse vaatteissa.”

Pinja-Liina Jalkaselle tämä huomio konkretisoituu esimerkiksi siihen, miten erilaisia käytännön asioita naisten ja miesten pukeutumiseen liittyy.

”Naisten vaatteisiin pukeutuessa huomaa, kuinka paljon ohuempia kankaita niihin käytetään. Pysyäkseen lämpimänä pitää harrastaa paljon enemmän kerrospukeutumista. Toisaalta miesten pukeutuminen on aika tylsää”, hän kuvaa.

Vaatteiden todellisen suhteen identiteetille voi kokea, kun pukeutuu vääräksi kokemallaan tavalla. Vääränlaisen toisen ihon kosketus voi olla niin henkisesti kuin fyysisesti rankka asia.

Pinja-Liina Jalkasen mukaan tähän tunteeseen on hyvin vaikea eläytyä, ellei sitä ole koskaan itse kokenut.

”On vähän huono vertaus puhua riippuvuudesta. Mutta esimerkiksi ihmiselle, joka ei ole koskaan tupakoinut, voi olla vaikea ymmärtää, miksi sen lopettaminen on niin vaikeaa. Vääriin vaatteisiin pukeutuminen on vähän samanlainen asia”, hän kuvaa.

Myös Laura Gustafssonille eläinperäisten vaatteiden käsittelyyn liittyy paljon tunnetta.

”Nahka on jonkun toisen olennon ihoa. Siihen liittyy hyvin vahvasti inhon ja saastaisuuden elementti. Se tunne ei ole mitenkään puhtaasti rationaalinen.”