Kun somalialaissyntyiseltä toimittaja Wali Hashilta kysyy, mikä olisi hänen viemisensä Suomesta entiseen kotimaahansa, vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä.

”Pohjoismaalainen demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeudet.”

Näitä entisiin kotimaihinsa Eritreaan, Chileen, Meksikoon ja Somaliaan ovat vieneet mukanaan myös Hashin ohjaaman Maahanmuuttajan paluu -sarjan päähenkilöt.

Kahdeksanosaisessa, yhteispohjoismaalaisessa sarjassa he kertovat tarinansa pakolaisuudesta ja siirtolaisuudesta. Sen miksi he ovat alun perin tulleet tänne, mutta ennen kaikkea sen, mitä he vievät täältä mukanaan.

”Sarjan ihmiset – niin kuin minä itsekin – olemme saaneet elää järjestäytyneessä yhteiskunnassa, ja se on auttanut meitä löytämään oman paikkamme. Nyt kun paluumuuttajat vievät tämän opin mukanaan, he muuttavat samalla tuhansien ihmisten elämää”, Hashi sanoo.

Niin teki esimerkiksi sarjassa tavattu Ahmed Abukar. Hän saapui Suomeen Hashin kanssa samassa 1990-luvun somalirytäkässä, niin kutsutussa somalishokissa.

Varakkaan perheen esikoispojan alkuperäisenä tarkoituksena oli ollut lähteä opiskelemaan insinööriksi ulkomaille, mutta sota sekoitti kuviot. Abukarista tuli somalialaisen häpeän aihe: pakolainen. Sana, jota käytetään, kun somali haluaa loukata maamiestään. Mutta tuli Abukarista muutakin, muun muassa lääkäri.

Nyt Abukar työskentelee Hargeisan keskussairaalassa, pelastaa ihmishenkiä ja on vahvasti sitä mieltä, että sodan runtelemaa maata jälleenrakennetaan nimenomaan siirtolaisten ansiosta.

Paitsi sarjan ohjaajan, myös sarjassa nähtyjen somalimiesten ja -naisten mielestä erityisen tärkeä tuliainen on ajatus naisten kouluttautumisesta ja tasa-arvosta. Eikä se itse asiassa ole Somaliassa mikään uusi asia. Vallasta syrjäytetty diktaattori Siad Barre erotti aikoinaan valtion ja uskonnon toisistaan ja halusi, että naiset ja miehet ovat samanarvoisia. Hänen aikanaan naiset toimivat Hashin mukaan ministereinä ja jopa sotalentäjinä, mutta kun sota alkoi, kaikki muuttui.

”Nyt kun maahan tulee öljyrahaa ja kulttuuria Saudi-Arabiasta, Kuwaitista ja Qatarista, on Somaliaan rakennettu valtava määrä moskeijoita. Naiset kulkevat taas hunnuissaan. Mutta koko ajan maahan saapuu naispuolisia paluumuuttajia Yhdysvalloista ja Euroopasta. Heille tasa-arvosta ja naisena menestymisestä on tullut itsestäänselvyys. He eivät enää suostu luopumaan siitä.”

Tätä mieltä on myös Maahanmuuttajan paluu -sarjassa haastateltu Ifrad Anned Omar. Hän on saanut Suomessa sairaanhoitajan koulutuksen ja työskentelee nyt monen muun paluumuuttajan tavoin Hargeisan keskussairaalassa. Omarin somalialaissyntyinen mies laittaa ruokaa ja hoitaa lapsia, vaikka yhteisö ympärillä ei katso asiaa pelkästään hyväksyvästi. Mutta Suomessa vietettyjen vuosien jälkeen asiat eivät hänen perheessään voisi olla enää toisin.

Eli ensin pakolaisena Suomessa ja sitten ravittuna, lääkittynä ja koulutettuna näkemiin? Eikös tässä nyt taas heitetä suomalaisten veronmaksajien rahoja savuna ilmaan? Hashi sanoo käsitelleensä tätä kysymystä kaikkien sarjan haastateltavien kanssa.

”Sarjan päähenkilöthän toimivat ikään kuin kehitysaputyössä. Tähän asti maailmalle on lähetetty suomalaisia vapaaehtoisia tekemään kehitysyhteistyötä. Nyt maailmalle lähtee Suomesta myös muita. Etunaan heillä on se, että he tuntevat maan tavat ja kulttuurin.”

Hashin mielestä perussuomalaisetkin voisivat olla tästä mielissään. Tällä tavoinhan pakolaiset lähtevät Suomesta ihan vapaaehtoisesti. Ja kun he vievät mukanaan pohjoismaalaisia oppeja, niin näistä maista tulee niin turvallisia ja hyviä paikkoja asua, ettei sieltä joudu enää lähtemään pakosalle. Eli kriisejä hoidetaan paikan päällä, niin kuin on toivottukin.

”Silloin maahanmuuttovastaisten tarvitsee kestää enää ainoastaan meidät, jotka olemme tänne tulleet – ja by the way, aiomme tänne jäädäkin”, Hashi nauraa.

Niin, Hashi itse asuu Turussa, mutta on hänellä talo myös Mogadishussa. Siellä hän muun muassa kouluttaa paikallisia toimittajia. Paikallisessa mediassa suunnitteilla on niin kutsuttu ”Anteeksiannon päivä”. Siitä tulisi kansallinen vapaapäivä, jolloin yli 500 vuotta keskenään tapelleiden klaanien edustajat pyytäisivät toisiltaan julkisesti anteeksi televisiossa.

Hashin mukaan anteeksiantaminen on ainoa tapa päästä eteenpäin.

”Somaliassa on taisteltu loputtoman pitkään eikä mikään ole vielä auttanut. Nyt olisi kyettävä myöntämään, että on tullut anteeksiannon aika. Nyt on sen hetki. Ihmiset kaipaavat sitä.”

Myös Hashi itse on kohdannut matkansa varrella kohtia, jolloin on joutunut miettimään anteeksiantoa tai – antamattomuutta.

Yksinhuoltajaäidin esikoispoika aloitti työuransa kengänkiillottajana yhdeksänvuotiaana. Muutamaa vuotta myöhemmin hän jatkoi töihin enonsa sahalle. Suomeen hän päätyi 17-vuotiaana. Somaliassa oli sisällissota jo alkanut, ja hyväkuntoista nuorukaista odotti taistelu joko hallituksen tai sissien joukoissa. Isän veli päätti hoitaa veljenpoikansa turvaan ja hankki tälle lentolipun Moskovaan. Sieltä matka jatkui junalla Suomen rajalle. Tarkoitus oli mennä Ruotsiin, missä Hashilla oli sukulaisia. Ystävällinen rajavartija kehotti Hashia kuitenkin hakemaan turvapaikkaa Suomesta.

Poika teki työtä käskettyä. Alkuajan hän vietti muiden juuri maahan tulleiden somaleiden kanssa pakolaiskeskuksessa Nastolassa.

”Ihmiset olivat luonnollisesti järkyttyneitä, kun lamaan valmistautuvalle paikkakunnalle ilmestyi yhtäkkiä monta sataa mustaa ihmistä. Talon ulkopuolella huudeltiin neekeriä ja käskettiin häipymään, mutta en kai minä nyt minnekään halunnut häipyä.”

Wali sanoo, että nälkä oli siihen asti ollut ikuinen seuralainen. ”Olin vihdoin paikassa, missä minulla oli mukava sänky, lämpimät ateriat ja tarvittavat lääkkeet. Ja suurin osa ihmisistä oli kilttejä ja ystävällisiä. En kai minä nyt siitä suostunut luopumaan muutaman rasistin takia? En minä tyhmä ollut.”

Mutta entä se anteeksianto? Onko se ratkaisu kaikkiin ristiriitoihin? Toinen poski vaan esiin ja eteenpäin?

”En minä niin ajattele. Ei minun tarvitse antaa pyytämättä anteeksi vaikkapa sille rasistiselle juopolle, joka on halunnut räkiä päälleni. Mutta ei minun myöskään pidä sen takia vihata kaikkia juoppoja. Paras tapa vastustaa rasismia on olla itse hyvä esimerkki.”

Wali Hashin mielestä Suomi on ihana maa. Se on antanut hänelle kaiken mitä hän tarvitsee. ”Tänne pääseminen on ollut lottovoitto. Eikä Suomesta tule paska maa yhden tai edes kahden juopon takia. Uhriksi minä en suostu!”

Uhriutumisen vastustamista Wali on halunnut välittää myös omassa yhteisössään.

”Saan paljon kritiikkiä, koska olen puhunut julkisesti vaikkapa nuorten radikalisoitumisesta. Siitä, että täällä on niin kutsuttuja feikki-imaameja, jotka houkuttelevat nuoria värväytymään.”

Hashilla on vastaus kritiikkiin. ”Ei meidän kannata odottaa, että joku vihreiden tai vasemmistolaisten edustaja tulee ja puolustaa meitä televisiossa. Tuomalla negatiiviset asiat esille itse me pystymme helpommin myös puolustamaan itseämme. Ja silloin emme ole uhreja, vaan toimijoita.”

Maahanmuuttajan paluu perjantaisin klo 19.55 Yle Femillä.