Kirja Veera tekee gradua romanikerjäläisistä ja käyttää läheissuhteissaankin sivistyssanoilla raskautettua yliopistollista puhetapaa. Tutkijan kieli tuo hänelle tunteen älyllisesti ja eettisesti korkeatasoiseen joukkoon kuulumisesta, vaikka kerjäläisten tilanne ei gradun ansiosta heti paranisikaan.

Sami työskentelee menestyvässä mainostoimistossa ja on huomiota herättävän tyytyväinen oloihinsa. Hän on menettänyt lapsena perheensä, ja hyvä työpaikka toimii ikään kuin vanhempien ja sisarten korvikkeena. Veera ja Sami ovat nuoria rakastavaisia Niina Hakalahden romaanissa Lumilinna.

Kertomuksen äkkikäänteissä käy ilmi, että kyse ei ole vain rakkaus­tarinasta. Lumilinna käsittelee ihmissuhteita, jotka vaikuttavat maailmassa nykyisin vallitsevan sosiaalisen ja poliittisen mielialan pohjalla.

Romaanin jännite syntyy menneisyydestä. Sami salaa jotakin. Ilmeisimmät merkit vihjaavat, että salaisuus ei voi olla kovin kummoinen, mutta lukija ei tietenkään usko liian selviin merkkeihin, vaan odottaa jotakin odottamatonta. Odotus palkitaan. Tahdikkaasti kuvattujen, melko viattomien konfliktien jälkeen ilmestyy yllättäen iso kulttuurinen ristiriita.

Kertoja tuntee Samin sympatiat ja varsinkin hänen antipatiansa herkullisen elävästi. Kertojan taustalla tuntuva sisäistekijä suhtautuu tästä huolimatta henkilöihinsä myötätuntoisesti. Akateemisuutta ja kaupallisuutta ei pilkata, vaikka sellainen on kirjallisuudessa usein tapana.

Mainostoimiston väki on tyytyväinen tekemisiinsä, joten mikäpä siinä. Sami ja hänen työtoverinsa eivät liitä työhönsä sellaisia yleviä päämääriä, joita siinä ei ole. Se on rehtiä. Veera liittää, mutta tekee sen liikuttavan vilpittömällä tavalla.

Samin tunteita elämän äkkikäänteissä kuvaillaan mahtavin merellisin metaforin. Ne olisivat ehkä liiankin pateettisia, jos ei Hakalahden hellä ja tarkka huumori lämmittäisi tyrskyjä.

Lumilinna kuvaa traagista maailmaa, jossa ihmisen on mahdollista, tai joskus ainakin pakollista, luopua omasta minuudestaan. Islam ja itä, länsi ja markkinavoimat, pragmaattinen toimeentulo ja tyhjänpäiväinen eettisyys kohtaavat ulkokultaisten jääkimpaleiden keskellä.

Hakalahti ei kaunistele mitään, vaan näyttää, että hänen ihmisensä ovat kauniita kaunistelematta. Hän on kirjoittanut esiin ruman tilanteen, jossa ihmisen on pakko harkita vakavasti identiteetistään luopumista. Harkintakin tuo sietämätöntä tuskaa, ratkaisusta puhumattakaan.

Hakalahti kirjoittaa raikkaan terävästi, mutta terävyydestä huolimatta sydämellisesti. Aurinkoinen lähestyminen on sulattamaisillaan lumilinnan.