”Annoimme Marvinin, 37, nimen vapaaehtoisesti poliisille, koska uskoimme siten suojelevamme häntä. Mutta niin ei käynyt. Poliisi tuli hakemaan Marvinin myöhemmin kotoa ja vei hänet barangayn hallintorakennukseen. Siellä hänet ammuttiin kylmästi rakennuksen ulkopuolelle. Silminnäkijöitä oli paljon”, kertoo Marvinin täti Jocelyn, 57.  

”Marvin oli ostanut ja myynyt jonkun aikaa pieniä määriä shabua, metamfetamiinia. Joskus hän käytti ainetta myös itse. Hän oli työskennellyt satunnaisesti rakennuksilla, mutta annoin hänelle vähän rahaa pienen kioskin perustamiseen.”

Jocelyn ja hänen siskonpoikansa sekä muut sukulaiset asuvat Manilan Tondossa. Heidän barangay-alueellaan asuu vajaa 40 000 ihmistä.

”Pelkästään meidän alueellamme on tapettu huumesodan nimissä kymmeniä ihmisiä, mahdollisesti jo yli viisikymmentä. Tappamisesta on tullut arkipäivää”, Jocelyn toteaa.

Ensimmäisenä tapahtumapaikalle tulevat yleensä poliisin SOCO-osaston miehet, jotka keräävät todistusaineistoa rikospaikoilta. He toimittavat myös uhrin ruumiin hautaustoimistoon, jos omaiset eivät ehdi väliin.

”Hautaustoimisto pyysi Marvinin hautajaisjärjestelyistä meiltä 68 000 pesoa (yli 1 200 euroa), mistä me pystyimme maksamaan vain murto-osan. Yleensä köyhissä oloissa elävät ihmiset maksavat hautajaisista 10 000-20 000 pesoa”, kertoo Jocelyn.

”Meillä ei ollut varaa maksaa ruumiin käsittelemisestä formaliinilla. Saatoimme vain toivoa, että kärpäset pysyisivät poissa viikon kestävien ruumiinvalvojaisten ajan, kun arkku oli esillä kotona.”

”Hautajaistoimisto myönsi avoimesti, että poliisi haluaa maksusta oman osansa. Poliisi on siis mukana hautajaisbisneksessä. Meille tällaiset summat ovat valtavia. Marvinin äiti myy jäätä ja ansaitsee päivässä alle sata pesoa”, Jocelyn jatkaa.   

Hautajaisseremonioiden jälkeen Jocelyn marssi poliisiasemalle täynnä vihaa. Hän tapasi poliisin, jonka tiesi olevan vastuussa Marvinin tappamisesta. Hän halusi kysyä poliisilta, oliko tällä lainkaan omaatuntoa.

”En usko, että Duterten politiikka ratkaisee huumeongelmaa. Nyt poliisi on ottanut lain omiin käsiinsä. Tässä sodassa kuolee myös ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä huumeiden kanssa. Tondon asukkaat ovat hyvin peloissaan. Haluamme oikeutta, mutta emme voi luottaa poliisiin, joka on mukana huumebisneksessä. Kenen puoleen voimme nyt kääntyä?” Jocelyn kysyy.

Jocelynin kertoma tarina on yksi niistä monista tapauksista, joita ihmisoikeusjärjestö Task Force Detainees of the Philippines (TFDP) on dokumentoinut.

Suurin osa huumesodan uhrien omaisista ei halua eikä uskalla puhua asioista, koska pelkäävät – syystäkin – kostoa. Mutta Jocelyn, joka kuuluu yhteisönsä johtajiin, halusi viedä asiaa eteenpäin ja otti yhteyttä TFDP:hen.

TFDP on yksi Filippiinien vanhimmista ja tunnetuimmista ihmisoikeusjärjestöistä, joka perustettiin vuonna 1974 Ferninand Marcosin hallinnon aikana. Vuonna 1986 se oli ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Järjestö tutkii ja dokumentoi ihmisoikeusloukkauksia, jotka liittyvät hallituksen toimintaan ja vie tapauksia oikeuteen.

Haastateltavan ja hänen sukulaisensa nimet on muutettu.

Pelon ilmapiirissä

”Elämme Filippiineillä nyt pelon ilmapiirissä. Täällä vallitsee rankaisemattomuuden kulttuuri. Kukaan ei kanna vastuuta tappamisista”, sanoo TFDP:n johtaja Emmanuel Amistad.

Presidentti Duterten julistamassa huumesodassa on tapettu jo yli 7 000 ihmistä, mikä tarkoittaa noin tuhatta ihmistä kuukaudessa, Amistad kertoo.

”Marcosin diktatuurin aikana vuosina 1972-1986 poliittisista syistä tapettuja oli yli 3 000. Silloin elettiin päivä kerrallaan, kun ei voinut tietää, mitä seuraavana päivänä tapahtuisi. Nyt tämä toistuu.”

Amistadin mukaan eletään vaarallisia aikoja, kun oikeusvaltion periaatteet alkavat murtua.

”Ei voi enää luottaa tahoihin, joiden pitäisi suojella sinua. Vastustamme laittomia, ilman oikeudenkäyntiä tapahtuvia tappamisia. Vastustamme myös kuolemanrangaistuksen palauttamista ja rikosvastuuiän alentamista yhdeksään vuoteen.”

Ajat ovat vaativat niin ihmisille kuin ihmisoikeusjärjestöille, Amistad sanoo.

”Olen silti toiveikas, että asiat muuttuvat vielä parempaan suuntaan. Meidän täytyy puhua näistä asioista ja toimia yhtenä rintamana.”