Empatia, mielikuvitus ja rohkeus – nämä piirteet yhdistävät sosiaalipsykologi Klaus Helkaman mukaan ihmisiä, jotka ovat valmiita toimimaan muiden hyväksi.

Moraaliajatteluun ja -arvoihin erikoistunut Helkama kertoo klassikkotutkimuksesta, jossa vertailtiin juutalaisia pelastaneita saksalaisia niihin maanmiehiinsä, jotka päättivät olla auttamatta.

”Yksi yhteinen piirre juutalaisia pelastaneilla ihmisillä oli empatia: he tunsivat myötätuntoa muitakin kuin oman ryhmänsä jäseniä kohtaan. Propagandasta huolimatta he näkivät juutalaiset samanlaisina ihmisinä kuin mitä he itsekin olivat. Heillä oli myös vahva velvollisuudentunne toimia.”

Helkaman mukaan empatiaan tarvitaan aina mielikuvitusta. Filosofi Martha Nussbaum onkin muistuttanut, kuinka olennaisia humanistiset, taideaineet ja luova toiminta ovat empatian oppimisessa. Ne kasvattavat meidät kykeneväisiksi asettumaan toisen asemaan.

Toinen piirre, joka yhdistää muita auttavia ihmisiä, on Helkaman mukaan rohkeus. Kun Nelson Mandelan kaltaisia moraalisia esikuvia tutkittiin, kävi ilmi, että he uskaltavat poiketa muista sekä toimia tarpeen vaatiessa vastoin vallitsevia sääntöjä.

”He eivät kuitenkaan tunne olevansa mitenkään erityisiä, vaan halu auttaa on luonnollinen osa heidän minuuttaan.”

Itä-Suomen yliopiston sosiaalipedagogiikan lehtorin Sanna Ryynäsen mukaan positiivinen suuttumus on aktivismissa keskeinen voima. Hän siteeraa Ranskan vastarintaliikkeen veteraani Stéphane Hesseliä, joka on sanonut ”kun jokin suututtaa kuten natsismi suututti minua, ihmisestä tulee vahva ja asialleen sitoutunut militantti.”

Kysymys siitä, mikä saa ihmiset toimimaan muiden hyväksi, olisi Ryynäsen mukaan hedelmällisempää kääntää nurinpäin.

”Pitäisi ehkä kysyä mieluummin, miksi ihmiset eivät ryhdy vastarintaan ilmeisen epäoikeudenmukaisuuden edessä.”

Mitkä ovat niitä asioita, joihin sopeudumme nyt hiljaa?

Filosofi Hannah Arendtin kuuluisa vastaus kysymykseen on pahan arkipäiväisyys. Natsien käskyjä toteltiin muun muassa tehokkuuden ja kuuliaisuuden nimissä.

”Kiinnostavaa on se, että SS-everstiluutnantti Adolf Eichmann odotti monesti, että vastarinta juutalaisten joukkotuhoa kohtaan olisi suurempaa, ja oli hämmentynyt, kun niin ei ollutkaan. Hänen työnsä oli helpompaa kuin mitä hän oli ajatellut.”

Eichmann oli ihminen, joka ei Arendtin tulkinnan mukaan pysähtynyt miettimään mitä teki.

”Hän ei osannut tai halunnut asettua muiden asemaan. Samat kysymykset ovat relevantteja myös tässä ajassa: pysähdymmekö ajattelemaan, mitä vaikkapa Suomen maahanmuuttopolitiikassa tapahtuu? Mitkä ovat niitä asioita, joihin sopeudumme nyt hiljaa, ja joissa emme pian enää huomaa mitään väärää?” Ryynänen kysyy.

”En voi sietää epäreiluutta”

”Suomessa on vaikeaa innostaa isoja kansanjoukkoja kamppailemaan kaukaisen maan hyväksi”, Meri Mononen-Matias, 49, sanoo.

Hän on tehnyt ihmisoikeustyötä Rauhanliitossa Meksikon alkuperäiskansojen puolesta jo 11 vuotta.

Nainen on kuullut monesti ihmettelyä, miksi hän haluaa käyttää vapaa-aikansa maapallon toisella puolella asuvien ihmisten auttamiseen.

Mononen-Matiakselle vastaus on kuitenkin selvä: ”Kohtalomme nivoutuvat globaalissa maailmassa yhteen.”

Ensimmäisen kerran Mononen-Matias matkusti Meksikoon 2006. Sen piti olla ihan tavallinen turistimatka pankkivirkailijana työskennelleelle ja vähän Latinalaisen Amerikan tutkimusta opiskelleelle naiselle.

Sitten valtavaa matkalaukkua tarjoutui kantamaan hostellin rapuissa mies, joka sattui olemaan ihmisoikeusasianajaja. Mononen-Matias sai kuulla alkuperäiskansaan kuuluvien ihmisten murhista, pidätyksistä ja kidutuksesta sekä paikallishallinnon korruptiosta Oaxacan maakunnassa.

”Auta meitä, kerro maailmalle, mitä täällä tapahtuu”, oaxacalaiset pyysivät häneltä, mutta Mononen-Matias mutisi olevansa vain turisti.

Kun hän palasi Suomeen, kertomukset vääryyksistä eivät jättäneet rauhaan. Työ pankissa alkoi tuntua merkityksettömältä.

Mononen-Matias opiskeli lisää, matkusti Meksikoon monta kertaa uudelleen, tapasi aktivisteja ja maisteli heinäsirkkoja sekä magey-kaktuksesta tehtyä mezcal-viinaa uusien ystäviensä kanssa. Suomessa hän perusti Rauhanliittoon Meksiko-ryhmän ja alkoi sen koordinaattoriksi.

Vuonna 2009 Mononen-Matias jätti työnsä, myi asuntonsa ja lähti Oaxacaan ihmisoikeustarkkailijaksi ja konfliktintutkijaksi.

Vuoristoisella alueella matkustaessaan Mononen-Matias tunsi voimakasta yhteenkuuluvuutta maata viljelevän alkuperäisväestön kanssa.

”Heillä on läheinen ja kunnioittava suhde luontoon, ja he elävät aiheuttamatta vahinkoa ympäristölleen.”
Mononen-Matias ajattelee, että länsimailla olisi paljon opittavaa alkuperäiskansoilta. Nämä ovat niukasti elämisen mestareita, ja tuota taitoa länsimaissakin tarvitaan, kun ilmastonmuutos vaatii rakentamaan elämän omavaraisemmaksi.

Yksi aktivismin synkistä hetkistä oli, kun Mononen-Matias sai kuulla hondurasilaisen ympäristöaktivistin ja alkuperäiskansojen oikeuksien puolustajan Berta Cáceresin murhasta. Hän oli puhunut Cáceresin kanssa Skypessä vain pari päivää ennen ampumista ja järjestellyt tämän tuloa Suomeen.

Cáceres halusi Suomen valtion omistaman kehitysrahoitusyhtiö Finnfundin vetäytyvän Hondurasissa rahoittamastaan vesivoimalahankkeesta, joka tuhosi Cáceresin johtaman lenka-intiaanien järjestön COPINH:in mukaan heidän pyhän jokensa Gualcarquen.

Mononen-Matias toi Cáceresin aikuisen tyttären ja muun lenka-delegaation Suomeen kertomaan patohankkeen ongelmista. Finnfund jäädyttikin lopulta rahoituksen, mutta vasta kun toinenkin COPINH-aktiivi oli tapettu.

”Se on järkyttävää, mutta periksi ei saa antaa – se olisi väärin niitä kohtaan, joilla ei ole vaihtoehtoja.”

”Muistan, miten sian ruumis nytkähteli”

Kun kirjailija Laura Gustafsson, 33, oli yhdeksänvuotias, hän näki televisiosta dokumentin, jossa sikaa ammuttiin päähän. Se oli Gustafssonin ensikosketus tuotantoeläinten todellisuuteen. Aiemmin hän ei ollut nähnyt kenenkään kuolevan.

”Muistan, miten sian ruumis nytkähteli. Ensin ajattelin, että se on eläinrääkkäystä, mutta sitten tajusin sen olevan ihan normaalia.”

Niin liha saatiin lautaselle. Se ei mahtunut Gustafssonin oikeustajuun. Hän päätti ryhtyä ensin kasvissyöjäksi, sitten 15-vuotiaana vegaaniksi. Se oli aikaa ennen härkistä ja nyhtökauraa, joten Gustafsson sai syödä mäntsäläläisessä koulussa lähinnä näkkileipää.

Mutta Gustafssonille valinta oli selvä: hän ei halunnut osallistua elävien olentojen hyväksikäyttöön. Samasta syystä Gustafssonista tuli runsaan vuosikymmenen kuluttua kirjailija.

Sekä kirjoissaan että muissa taideprojekteissaan hän onkin käsitellyt eri lajien välisen tasa-arvon tärkeyttä ja oikeudenmukaisuutta. Taiteilija Terike Haapojan kanssa hänellä on Toinen historia -projekti, joka on kirjoittanut historiaa uusiksi muun muassa naudan näkökulmasta. Viimeksi hankkeen nimissä toteutettiin Epäihmisyyden museo, jossa koko eläimen käsite kyseenalaistettiin.

”Monista on epämukavaa myöntää, että muutkin olennot kuin ihmiset ovat tuntevia ja tarvitsevia, ja että eläinten hyväksikäyttöön ei ole muuta oikeutusta kuin vahvimman oikeus ja välinpitämättömyys”, Gustafsson sanoo.

Monesti moraalisesti oikein toimimisen esteenä on kirjailijan mukaan se, ettei ihminen pysty tunnustamaan tekevänsä väärin siitä seuraavien tunnontuskien takia.

Samasta syystä moni eläinaktivisti kuulee kuittailua siitä, että heidän pitäisi ajaa mieluummin vaikkapa vanhusten asiaa.

”Yleensä nämä ihmiset eivät pistä itse tikkua ristiin muiden kuin itsensä eteen. Ne, jotka tekevät jotain oikeudenmukaisemman maailman edistämiseksi, tekevät sitä usealla saralla.”

Hän itse on tajunnut, miten syvästi ihmisoikeudet ja muiden eläinten oikeudet ovat yhteydessä toisiinsa. Sama tehokkuuden ja hyödyn vaatimus yhteiskunnassa johtaa niin lääketokkurassa likaisissa vaipoissa makaaviin vanhuksiin kuin tehomaatalouteenkin.

”Kokemukseni eivät jättäneet minua rauhaan”

Yritänkö esittää hyvää ihmistä? Pystynkö oikeasti vaikuttamaan? Näitä kysymyksiä Itä-Suomen yliopiston sosiaalipedagogiikan lehtori Sanna Ryynänen pohti vuonna 2004 Brasilian Salvadorissa, jossa hän teki vapaaehtoistyötä katulapsia auttavassa Projeto Axé -kansalaisjärjestössä.

Ryynänen kuuli teinien elämästä asioita, joita oli nähnyt aiemmin vain elokuvissa.

”Moni oli ollut mukana huumekaupassa. Pojat kertoivat arkipäiväisesti siitä, kuinka olivat tappaneet ihmisiä.”

Lapset ja nuoret elivät olosuhteissa, joissa heillä ei ollut juuri tilaa unelmoida paremmasta, mutta kansalaisjärjestön toiminnan ytimessä oli toivon pedagogiikka. Tarkoituksena oli tukea nuorten vapautumista sortavissa olosuhteissa syntyneistä ajattelu- ja toimintamalleista, jotka kavensivat heidän mahdollisuuksiaan hyvään elämään.

”Salvadorissa koin konkreettisesti, mitä tarkoittaa, kun koko yhteiskunnan toiminta perustuu äärimmäisen eriarvoistaviin rakenteisiin. Nuoret puhuivat yhteiskunnasta jonain sellaisena, joka on jossain muualla. Se oli rikkaita ja minua, valkoista eurooppalaista varten, mutta ei heitä.”

Brasiliassa Ryynänen törmäsi akateemiseen taistelevaan tutkimukseen, jonka mukaan yliopistojen ja tutkijoiden tulee olla yhteiskunnallista tasa-arvoa edistäviä radikaaleja toimijoita.

Ryynänen kirjoitti yhdessä Juha Suorannan kanssa kirjan Taisteleva tutkimus, joka julkaistiin vuonna 2014. Taisteleva tutkimus on kantaa ottavaa, toimintalähtöistä ja osallistuvaa.

”Sitä ohjaa ajatus siitä, että ainakin yhtä tärkeä yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tehtävä kuin esittää erilaisin menetelmin kerättyjä, analysoituja ja tulkittuja empiirisiä havaintoja ja ’tosiasioita’, on tuottaa uusia ideoita ja ajatuksia siitä, millaisia ihmiset ja yhteiskunnat voisivat olla”, Ryynänen ja Suoranta kirjoittavat.

Ryynänen toivoo, että Taisteleva tutkimus toimisi muutosvoimana ja tasa-arvon edistäjänä myös Suomessa.

”Akateemisessa maailmassa eletään haastavia aikoja, ja ihmiset pelkäävät omien työpaikkojensa puolesta. Mutta mielestäni tässä ajassa yhteiskunnallisiin epäkohtiin tarttuvaa taistelevaa tutkimusta tarvitaan kaikenlaisen muun aktivismin rinnalla enemmän kuin koskaan.”

”Uskon lähimmäisenrakkauteen”

Grillihiilien savu tuoksuu ilmassa ja kevätaurinko häikäisee, kun eläkkeelle jäänyt kirjastonhoitaja Sirpa Haapamäki ottaa afganistanilaisen turvapaikanhakijan Tariqin kehotuksesta teetä termospullosta Helsingin Rautatientorilla.

Haapamäki on tuttu näky turvapaikanhakijoiden mielenosoituksessa karkotuksia ja epäinhimillistä turvapaikkapolitiikkaa vastaan, sillä hän haluaa osoittaa heille solidaarisuuttaan.

”Tarvitsisitteko te lisää hiiliä”, hän kyselee, ja lupaa tuoda muutaman päivän päästä mielenosoittajille Tapiolan seurakuntalaisten kanssa tavaroita, joista on pulaa.

Aiemmin Haapamäki on opettanut vastaanottokeskuksessa vapaaehtoisena suomen kieltä sekä järjestänyt oppilailleen vapaa-ajan toimintaa. Hänen aloittaessaan vapaaehtoistyön valtio ei ollut kerennyt järjestämään turvapaikanhakijoille vielä mitään kotouttavaa toimintaa.

”Minulle hädässä olevien ihmisten auttaminen on tärkeää. Ehkä se johtuu siitä, että äitini on Karjalan evakko, joka joutui 22-vuotiaana jättämään kotikylänsä taakseen.”

Hän kertoo kuulleensa äidiltään tarinoita siitä, kuinka penseästi karjalaisiin suhtauduttiin.

”Jos oli venäläiseltä kalskahtava nimi tai ortodoksiuskonto, heitä vieroksuttiin. Vieraus pelotti. Näen yhtäläisyyksiä karjalaisten ja turvapaikanhakijoiden kohtelussa.”

Haapamäki ryhtyi suomen kielen opettajaksi, kun Tapiolan seurakunnassa sattumoisin etsittiin vapaaehtoistyöntekijöitä juuri silloin, kun hän oli jäänyt eläkkeelle. Haapamäki tiesi kielitaidon olevan kotoutumisen kannalta tärkeää.

Mutta kun kielteisiä päätöksiä alkoi tulla, Haapamäen oppilaitten valtava motivaatio loppui. He pelkäsivät ja turhautuivat. Tavatessaan entisiä oppilaitaan Haapamäki on yrittänyt valaa uskoa heidän tulevaisuuteensa.

”Pyrkimys ihmisten inhimilliseen ja tasapuoliseen kohteluun motivoi toimintaani.”