”Minäkin haluaisin aikuisharrastuksen”, sanoi ystäväni, kun mietimme tuttujemme hieman yllättäviä harrastuksia. Eräs eläkkeelle siirtynyt kollega on päättänyt opetella viulunsoiton. Yksi pariskunta harrastaa oman oluen panemista ja sen ohessa melko hifistelevää ruuanlaittoa.
Ystävämme sai 50-vuotislahjaksi steppikurssin, ja on sen jälkeen paitsi asennuttanut kellariinsa steppilattian, myös stepannut New Yorkissa, Barcelonassa, synttäreillä, somessa, mökkilaiturilla, steppikoulun kevätnäytöksissä ja tietenkin sadoissa harjoituksissa. Toinen tuttu, naispuolinen, alkoi kalastaa. Yksi nelikymppinen perheenäiti aloitti jalkapallon, ja pian toinenkin.
Seurassamme ollut pienen vauvan isä kertoi harrastavansa vaimonsa kanssa parvekepuutarhaa ja kukkia. Lisäksi hän maalaa öljyväreillä, tai ainakin maalaisi, jos olisi aikaa. ”Asetelmia, ehkä muotokuviakin, kaikkea ihan muuta kuin mitä teen työssäni”, tämä graafikko kertoi.
Totesimme yhdessä: aikuisharrastus on vähän eri asia kuin harrastus.
Minullakin on sellainen, aikuisharrastus.
Aikuisharrastus aloitetaan eri motiivein kuin lapsuuden harrastukset. Aikuisharrastus on satsaus itseen, omaa aikaa, jotain uutta. Ainakin minulle lapsuuden harrastukset olivat yksinkertaisesti asioita, joita tehtiin koulun jälkeen. Pohjois-Suomen pienessä kirkonkylässä harrastettiin esimerkiksi alppihiihtoa, naisvoimistelua, uintia ja partiota. Minä harrastin niitä kaikkia, kuten moni ystäväni. Harrastuksiin mentiin miettimättä, jaksaako tätä tai mitä tästä saa. Harrastaminen oli tietenkin hirveän paljon halvempaa kuin nykyään. Naisvoimistelijoiden kausimaksu puolelle vuodelle oli viisi markkaa, se kyllä nousi kymmeneen. Sillä hinnalla treenasimme ennen kisoja viisi kertaa viikossa.
Aikuisharrastus valitaan toisin perustein kuin lapsuuden harrastus. Yksi hyvä perustelu voi olla se, että alkaa harrastaa jotain, missä ei ole hyvä. Tämä on yllättävän yleinen peruste tuttavapiirissäni.
Tällä perusteella minun kannattaisi alkaa kutomaan (olen siihen liian kärsimätön) tai soittamaan huilua (en saa siitä ääntä). Olisiko se rentouttavaa omaa aikaa, jos siinä ei etenisi? En tiedä, pitäisi kokeilla. Ystävä, joka valitsi tanssiharrastuksen tällä perusteella, nauttii siitä, että etenee etananvauhtia asiassa, jota on kuvitellut itselleen kokonaan mahdottomaksi.
Puhuin aikuisharrastamisesta sirkuksen johtajan kanssa. Hän sanoi, että oppisin esimerkiksi nuorallakävelyn ja käsilläseisonnankin, jos vain harjoittelisin säännöllisesti, ehkä vuosia. Oppisinko voltin? Mahdollisesti, hän sanoi. Olisi niiiin hienoa osata voltti!
Aikuisharrastaja ei kilpaile, ja vaikka kilpailisi, hän osallistuu puulaakitason matsiin tai juoksee itseään vastaan maratonilla. Olennaista on osallistuminen ja matsin tai juoksun jälkeinen palkinto. (Toki on aikuisia, jotka kilpaurheilevat tosissaan, mutta he ovat oma rotunsa, eivät aikuisharrastajia.) Haluaisitko sinä aikuisharrastuksen?
Mieti sitä hetki senkin kautta, mitä et oikein osaa.
Minä olen huono rauhoittumaan, tekemään vain yhtä asiaa, hengittämään rauhassa, kuuntelemaan kroppaani, olemaan hiljaa. En aio alkaa kutoa, mutta haaveilen rummuntekokurssista. Siinä pitäisi jaksaa käsitöitä, mutta vain kurssin ajan. Se olisi myös sopivasti outoa: en ole ihminen, joka käy rummuntekokursseilla. Entä se huilu? Sitäkin saattaisin jaksaa vaikka jonkin leirin verran. Ääni huilusta, olisihan se hienoa.
Tätä teen omana aikuisharrastuksenani koko ajan: käyn nykyään sellaisilla joogatunneilla, joissa ollaan minun tahdilleni aivan liikaa paikallaan, pitkissä venytyksissä, meditoiden, hiljaisessa salissa, kynttilöiden valossa, kireyksiä, kipua, huolia, suruja ja stressiä tunnustellen ja purkaen. Joskus mukana on öljyjä, rumpuja, ayurveda-asioita, kiinalaista lääketiedettä, hörhöilyä ja huminaa. Kiitämme itseämme siitä, että tulimme salille, rentoudumme villasukat jalassa, emme rehki ja runno.
Se on ihanaa, parasta mitä on: itseään vastaan harrastaminen.