Mariá Emma Wills

”Kolumbian vuosia kestäneissä rauhanneuvotteluissa ymmärrettiin, että sukupuolinäkökulman mukaan ottaminen on tärkeää rauhan rakentamiseksi: naisilla on kyky avata niitä tiukkoja solmuja, jotka hankaavat arjen ja julkisen elämän välissä.

Naiset antavat perheestä ja yksityiselämästä näkemyksensä, joka kumpuaa henkilökohtaisesti koetusta ja heijastuu julkiseen ja poliittiseen todellisuuteen.  Kun naiset pohtivat rauhaa, he eivät sano vain ”tarvitsemme maatalousuudistuksen”. He sanovat: tarvitsemme maatalousuudistuksen, stipendejä lapsillemme ja työtä nuorillemme. Työttömyys kasvattaa epätoivoa erityisesti syrjäseuduilla, joilla tulevaisuus on uhattuna.”

Kolumbiassa on niin sukupuoleen, etniseen alkuperään, rotuun kuin ikään liittyvää syrjintää. Ihmiset eivät synny tiettyyn rooliin. Siksi toivon, että kolumbialaiset miehet ja naiset oppisivat kasvamaan demokraattisiksi. Tämä ei ole vain miesten asia, vaan myös naisten. Meidän kaikkien.”

Fabiola Lalinde

”Poikani Luis Fernando Lalinde kuului kommunistisiin nuoriin. Hän katosi vuonna 1984, ja vuonna 1996, kahdentoista vuoden etsinnän jälkeen. sain lopulta käsiini hänen jäännöksensä. Palkintona sitkeydestäni, oikeuden penäämisestä ja valtion tilille panemisesta, sain Unescolta tunnustuksen 2015. 

Väkivallan seurauksena kadonneita on tilastoitu vasta vuodesta 1985 lähtien. Heitä on lähes 25 000. Olen omistautunut kolmenkymmenen vuoden ajan ajamaan aseellisen konfliktin  vuoksi perheenjäsnenensä kadottaneiden naisten oikeuksia. Käynnistin projektin, koska näin miten lapsensa tai miehensä kadottaneet naiset sairastuivat henkisestä kivusta. Pelkästään yhdessä Medellinin kaupunginosassa, yhden aseellisen operaation seurauksena, kymmenen äitiä kuoli lyhyen ajan sisällä erilaisiin syöpiin menetettyään lapsensa. Itselleni puhkesi autoimmuunisairaus lupus (punahukka).

Ette voi kuvitella, millaisia jälkiä ja traumoja  väkivalta on jättänyt kolumbialaisiin. Tarvitsemme kipeästi  erityisiä terveysasemia kaikille eri aseellisten ryhmien uhreille,  olivatpa he sotilaita, sissejä tai siviilejä.”

Me naiset näemme rauhan laajasti: osana itseä, perhettä, valtiota.

 

Clara Rojas

”Sillä hetkellä, kun Farcin sissit vapauttivat minut 2008 neljä vuotta kestäneen kidnappauksen jälkeen, päätin etten katkeroituisi. Kidnappauksen aikana minua suojeli uskoni Jumalaan – ja se, että synnytin vankeusaikanani pojan.  Minun oli katsottava eteenpäin.

Kolumbia on suuri maa ja mielestäni me kaikki mahdumme tänne.  On kuitenkin tehtävä kovasti työtä kaikenlaisen syrjinnän  poistamiseksi ja tasavertaisuuden lisäämiseksi.

Koulutus on keskeinen: miten opettaa uusia sukupolvia tulemaan toimeen erilaisine näkemyksineen ilman väkivaltaa.

Kolumbiassa on korkeat perheväkivaltatilastot. Rauha ei rakennu, jos naiset eivät tunne olevansa turvassa. Tyttöihin kohdistuu paljon väkivaltaa: ei ole tavatonta että jopa 10-vuotias  saa lapsen.  Maassame on 200 000 tyttöä, joilla on kaksi lasta, ennen kuin he täyttävät 18 vuotta.

On liian tavallista, että miehet vain häipyvät perheistään, jättävät naiset yksin. Tilastojen mukaan Kolumbiassa on 20 miljonaa naista, jotka pyörittävät yksin perhettään.

”Maskuliinisuuden on muuttuttava, se miten poikia kasvatetaan. Tämän vuoksi myös äitien ja naisten asenteiden on muututtava.”

Silvia Quintero

”Kolumbian poliittinen todellisuus on tullut vastaani hyvin julmalla tavalla. Olen menettänyt veljeni ja muita läheisiäni. Rankaisemattomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden laajuus on mittaamaton.

Systeemiä vastaan oleminen ja sen kritisoiminen on rankkaa, sillä on tuhoisat seuraukset. Vastassa ovat armeijan puolisotilaalliset joukot ja koko huumekauppakoneisto.  Kun vallassa olevat rakastuvat statukseensa ja rahaan, niitä ei pysäytä mikään.

Työskentelin vuosia järjestössä, joka jäljittää kadonneita omaisia. Elossa läydetään ketään todella harvoin. Tapettuja omaisia jäljitetään joskus, ja heistä löytyy aina paljon kidutuksen jälkiä. Osa kadonneista katoaa vuosien myötä kokonaan, jättämättä jälkeäkään. 

Oma veljeni katosi armeijaan liityttyään vuonna 1995. Hän oli juuri tullut isäksi. Olen etsinyt veljeäni yli kaksikymmentä vuotta ja vaatinut Kolumbian valtiolta tapahtumista tietoa. En ole saanut vastausta. Hänen poikansa on nyt tunnettu jalkapalloilija, joka ei koskaan saanut tuntea  isäänsä.”

”Maskuliinisuuden on muututtava, se miten poikia kasvatetaan.”

 

Luz Elena Galeano

”Olen Medellinin lähiöstä, joka tunnetaan nimellä Comuna 13. 2000-luvun alussa naapurustoomme levisi huumebisnes ja sen myötä aseistautuminen ja asukkaiden värvääminen eri joukkoihin. Yhtäkkiä ympärillä oli sissejä, puolisotilaallisia ja huumekauppiaita. Ihmisiltä alettiin periä suojelurahoja, joilla bisnestä rahoitettiin. Luotiin näkymättämiä aitoja: jos menit väärälle puolelle, sinut tapettiin.

Oma mieheni käskettiin ulos bussista matkallaan töistä kotiin vuonna 2008. Hetkeä ennen olin puhunut hänen kanssaan puhelimessa.  Häntä oltiin jo aiemmin syytetty keksityistä yhteyksistä vasemmistolaisiin sisseihin.

Tuosta asti olen etsinyt häntä ja osallistunut moniin kaivauksiin, joissa on etsitty kadonneiden omaisten ruumiita jättömailta.

Nämä vuodet ovat tehneet minusta vahvan. Johtajuus on auttanut minua. Minun oli pakko selvitä kahden tyttäreni kanssa.  Heistä vanhempi on aika vakavasti traumatisoitunut. Lapsemme ovat kasvaneet pelon ilmapiirissä.

Yhteisömme nuoret kantavat leimaa: heidän on vaikea löytää opiskelu- ja työpaikkoja. He tarvitsevat paljon tukea.”