1) Ärsyttääkö, kun teiltä kysytään, mistä olette kotoisin? Miksi?

KOKO: Koska se on latautunut kysymys. Siihen kätkeytyy käsitys siitä, minkä näköinen ihminen voi olla suomalainen. Uteliaisuus on positiivinen asia, mutta ihmiset voisivat myös pohtia, käyttäytyvätkö he samalla tavalla valkoisia ja ruskeita ihmisiä kohtaan heidät ensi kertaa tavatessaan. Kysyvätkö he molemmissa tapauksissa yhtä intiimejä kysymyksiä perheestä, taustasta ja kulttuurista. Ihmisillä voi liittyä niihin asioihin todella kipeitä asioita; he voivat olla adoptoituja tai entiseen kotimaahan voi liittyä kipeitä muistoja. Muutama päivä sitten tapasin miehen, joka kyseli minulta kaikenlaista. Jossain vaiheessa hän sanoi unohtaneensa nimeni. Vastasin, ettei hän unohtanut sitä, koska ei koskaan kysynytkään sitä.

NASIMA: Minua kysymys ei ärsytä omakohtaisesti, koska puhun paljon maahanmuutosta ja olen itse avannut keskustelun. Mutta on väärin, että hiekkalaatikolla leikkivä lapsi tai jalkapalloa pelaava nuori joutuu jatkuvasti vastaamaan tuohon kysymykseen. Se ei ole heidän velvollisuutensa.

2) Mikä teitä yhdistää?

KOKO: No, ainakin olemme molemmat 33-vuotiaita helsinkiläisiä yhden lapsen äitejä.

NASIMA: Ja ollaan molemmat käyty Helsingin Iso-Roballa sijaitsevassa We got the Beef -ravintolassa viikonloppuisin.

KOKO: Minä tosin kävin siellä ihan liikaa.

NASIMA: Ja minulle se oli vain yksi paikka muiden baarien joukossa.

KOKO: Totta kai meitä voi yhdistää jotkut triviaalit asiat, mutta ei ihonväri tai kulttuuritausta pelkästään ketään yhdistä. Nasima on diplomaattiperheen lapsi Kabulista, minä työläisperheestä Vantaalta. Vaikka vanhempani ovat antaneet minulle valtavan yleissivistyksen ja kulttuuriperinnön ja neuvoneet aina tekemään sitä mikä tekee onnelliseksi, niin käytännön asioissa, kuten yliopistomaailmassa, he eivät koskaan ole voineet olla tukenani. Kandi, maisteri tai tohtori ei välttämättä sano heille yhtään mitään. Heidän arkensa on sitä, että kun K-kaupan seinällä on ilmoitus, että siellä tarvitaan hyllyttäjää, he hakevat sitä työpaikkaa. Olen usein miettinyt, millä ajalla ja kyvyillä he ovat ammentaneet kaiken sen yleissivistyksen, joita he ovat minulle jakaneet? Isä lopetti koulunsa 15-vuotiaana perhetilanteensa takia. Äiti lähti Israeliin 17-vuotiaana.

NASIMA: Ja vaikka minun isäni oli vaikutusvaltainen mies Afganistanissa, Suomessa hän ei enää työllistynyt. Jouduimme elämään sosiaalituilla ja työttömyyskorvauksilla. Käytin ensimmäiset kesätyörahani siihen, että vein koko perheen Ruotsin risteilylle. Sen jälkeen ostin veljelleni jotakin ja vasta sitten itselleni merkkifarkut.

KOKO: Vaikka kirjamme ovat erilaisia, tarinoissamme on kuitenkin yllättävän paljon samaa. Paitsi että olemme ruskeita tyttöjä, olemme syntyneet 1984, lapsemme ovat syntyneet samassa sairaalassa ja kumpikin meistä on halunnut valtavat määrät puudutuksia synnytykseen.

NASIMA: Ja molemmat olemme vahvoja feministejä, vaikka se näyttäytyykin meissä eri tavoin. Molemmat on opetettu siihen, että tyttöys on vahvuus.

3) Miten lapsuuden perheidenne taloudellinen tilanne vaikutti teihin?

KOKO: Menin 12-vuotiaana hoitamaan lapsia ja kitkemään kukkapenkkejä saadakseni karkkia ja vaatteita. Muistan yhä sen päivän, kun äitini sanoi, että nyt sinusta on tullut iso tyttö ja siksi sinun pitää mennä töihin oppimaan rahan arvo. Siitä asti olen tehnyt töitä. En ole koskaan ollut työttömänä. Ja vanhempani ovat myös olleet aina töissä, liikaakin.

NASIMA: Taloudellinen ahdinko ahdisti, koska en voinut edes läheisesti kokea samaa kuin koulukaverini. Toisaalta meillä oli aina padat täynnä hyvää ruokaa ja nauroimme ruokapöydässä. Ja varmasti itsetuntooni vaikutti se, että isääni kutsuttiin edelleen Herra Razmyariksi. Hän oli ja on kaikesta huolimatta edelleen tärkeä mies yhteisössään.

4) Miten taustanne on muuten muokannut teitä?

KOKO: Olemme tahoillamme rukoilleet asioita hyviksi ja koettaneet olla kilttejä, ettemme vain kuormittaisi ketään, tai aiheuttaisi konfliktia. Ettei vaan kukaan haukkuisi meitä rasistisilla sanoilla.

NASIMA: Meille on ollut itsestään selvää, että pitää tehdä enemmän kuin muut saadaksemme hyväksyntä ympäröivältä maailmalta. Ja minä itse olen kaivannut sitä myös erityisesti isältäni – jotta hän voisi olla minusta ylpeä. Ettei hänen valintansa ollut turha. Hänhän halusi meidät turvaan, vaikka teki samalla itsensä onnettomaksi.

KOKO: Isäni luultavasti kapinoi muuttaessaan pois Israelista ja mennessään naimisiin ei-juutalaisen kanssa. Molemmat vanhempani ovat kannustaneet minua olemaan oma itseni. Sekä isä että äiti ovat uhranneet omia unelmiaan, jotta minä ja siskoni olemme päässeet tekemään jonkun luokkahypyn.

5) Onko maahanmuuttajien suku aina lämmin ja värikäs?

KOKO: Perheet ovat kaikkialla erilaisia. Suomalaiset isovanhempani asuivat kanssamme samassa talossa ja ovet olivat aina auki. Isäni vanhemmat taas ovat eronneet. Hän on kasvanut 15-vuotiaasta asti lastenkodissa. Se oli yksi niistä syistä, miksi hän muutti pois Israelista. Eli ei se aina mene niin, että kulttuurisesti suomalaiset ovat toisilleen etäisiä ja muualla ollaan läheisiä.

NASIMA: Olen yhä päivittäin tekemisissä vanhempieni kanssa ja uskon, että läheisyytemme johtuu siitä, että me neljä tulimme tänne ja jaoimme kaiken yhdessä. Olimme paitsi toistemme perheenjäseniä, myös valmentajia ja tukihenkilöitä.

6) Millaisia kokemuksia teillä on rasismista tai ennakkoluuloista?

KOKO: Tyttäreni syntymä oli käännekohta. Olin siihen asti aina noudattanut millintarkasti sukuni ohjeita. Koulussa olin saanut pelkästään kymppejä. Olin kirjoittanut laudaturin ja mennyt yliopistoon. En nostanut sosiaalitukia. Tein siis kaiken ollakseni niin kutsuttu kunnon ihminen. Mutta silti ihmiset ihmettelivät yhä, miten hyvin puhun suomea. Ettei siinä kuulemma erotu edes aksentti. Tai että menin lähihoitajakoulun sijaan yliopistoon. Se tuntui olevan kummallinen asia.

NASIMA: Minä olen kohdannut suurimman osan rasismista vasta aikuisiällä ja nimenomaan politiikassa. Ja vaikka siihen on liittynyt tappouhkauksia ja muuta rajua, niin silti kaikki Kokon kohtaama rasismi ja seksuaalinen häirintä tuntuvat järkyttävämmältä. Sellaista ei saisi tapahtua koskaan, missään, kenellekään.

KOKO: Vaikkei se ole jokapäiväistä minunkaan kohdallani, viisi vuotta sitten tajusin, että täällä on varmaan paljon nuoria tyttöjä, jotka joutuvat kysymään itseltään samoja kysymyksiä, joita minä olin kysynyt: oliko vika minussa, kun minua koskettiin tai katsottiin?

7) Miten voisimme kohentaa nykyistä tilannetta?

NASIMA: Olennaista tässä on se, miten rikkoa hiljaisuus? Miten herättää ja saada toimimaan se enemmistö, joka sulkee silmänsä bussipysäkeillä ja kaupoissa? Jäin miettimään myös sitä, mistä Koko kirjoitti: miten media rummutti vuoden 2015 maahanmuuttoaallon yhteydessä tapahtuneita raiskauksia. Otin niihin kantaa. Kerroin, että olen nähnyt ja kuullut järkyttäviä asioita myös suomalaismiehen tekemänä. Olin Monika-naisissa nähnyt, miten naiselta lähtee kokonaisia hiustuppoja päästä, kun hän vaivihkaa koittaa korjata kampaustaan. Tai miten maahanmuuttajanaista pidetään vankina kotonaan. Heidän miehensä antavat heille 10 euroa kuukausirahaa eikä heillä ole varaa edes terveyssiteisiin. Mutta kun minä otin tämän kirjoituksessani esiin, sekä suomalaiset miehet, että naiset suuttuivat siitä. Ei täällä haluta uskoa, että tuollaista tapahtuu. Kantasuomalaisten tekemät väkivallan teot tai seksuaalinen häirintä lakaistaan maton alle.

KOKO: Lastensuojelussa ja päihdepuolella työskennellessäni eteeni tuli perheväkivaltatapauksia. Silmiinpistävää oli se, että jos kantasuomalainen mies hakkasi perhettään, hän oli väkivaltainen ja paha mies. Jos taas kyseessä oli vaikkapa romani, somali tai Lähi-Idästä tullut mies, selityksenä oli poikkeuksetta kulttuuri: ”niinhän kaikki miehet siinä kulttuurissa tekevät”. Ei mietitty sitä, että miehet ylipäätään tulevat patriarkaalisesta kulttuurista ja heidät kasvatetaan niin. Että ehkä kaikki miehet ovat saaneet tästä osansa, kulttuurista riippumatta.

Tuo on rakenteellista rasismia, johon törmää esimerkiksi virastoissa. Selitys löytyy aina kulttuurista. Kokon mainitsemassa tapauksessa kantasuomalaiselle miehelle sanotaan, että mene Miesten Linjalle juttelemaan ongelmastasi, mutta maahanmuuttajamies jää ilman apua. Heidän tekemänsä väkivalta lyö silmille vasta, kun siihen liittyy poliisi tai viranomainen.

8) Miten rakenteellista rasismia selitetään?

KOKO: Vieläkin nojataan usein siihen, että tämä kaikki on meille uutta. Että se selittää sen, miksi täällä on niin paljon vain valkoisia ihmisiä vaikkapa johtoasemissa. Mutta ei se ole totta. Romanit ja saamelaiset ovat olleet täällä aina. Ja täällä on ollut afrikkalaistaustaisia ihmisiä 1800-luvulta lähtien. Ihan tässä ”uudessakin maahanmuuttaja-aallossa” ihmiset ovat olleet täällä jo lähes 50 vuotta. Miksi yhä kuulemme tarinoita siitä, että kotimaassaan lääkärinä tai poliitikkona toiminut on täällä siivooja tai työtön? Jos emme ala keskustella siitä, kuinka tämä yhteiskunta rakentuu ja miksi erilaiset ihmiset eivät pääse tiettyihin asemiin, mikään ei muutu.

NASIMA: Tarjottiinhan minullekin kansanedustajana aina paikkaa juuri maahanmuuttoasioiden puolestapuhujana. Se on ihan ok, koska puhun niistä mielelläni. Mutta kyllä siihen muutkin pystyisivät. Ja siksi päätökseeni jättää eduskunta ja siirtyä apulaiskaupunginjohtajaksi vaikutti myös se, että tässä työssä en ole pelkästään pakolaismannekiini vaan voin puhua myös paremman Helsingin puolesta. En tee työtä ainoastaan maahanmuuttajanuorten vaan kaikkien helsinkiläisnuorten hyväksi.

9) Mitä ajattelette julkisesta kuvastanne?

KOKO: Minua rasittaa minuun lyöty vihaisuusleima. Minusta se on laiskaa ja väsynyttä luokittelua. Enhän minä voi valita, olenko tänään nainen tai ruskea ihminen. En minä valitse jotain linssiä minkä kautta katson tätä maailmaa, vaan se mistä kerron, on minun todellisuuttani. Se, että avaan sitä muillekin, tuntuu ärsyttävän monia.

Ei kai vihaa ole se, että tuon esiin tunteita, jotka eivät näy tilastoissa ja joiden olemassaolosta kukaan ei ole kiinnostunut. Että kirjoitan ihmisistä, joiden potentiaalia ei nähdä ja joiden unelmista ei vaivauduta kysymään. Tytöistä, jotka vaan työnnetään joihinkin kouluihin, joiden ajatellaan olevan heille sopivia. Kyllä jokaisen pitää saada itse päättää unelmansa ja ammattinsa.

Puhun meiltä meille, koska minun mielestäni sitä tarvitaan. Sanon, että on ihan ookoo olla välillä turhautunut. Että on ihan ookoo pelätä. Että on ihan ookoo kysyä, olenko ihan hullu tai ihan yksin tämän asian kanssa. Tärkeää minulle on se, että ruskeilta tytöiltä saamani palautteen mukaan olen hauska. Ironiahan on iso osa tätä. Että me rodulliset kirjailijat naureskelemme itsellemme tai valkoisuudelle tai sille välitilalle missä me joudumme elämään. Vain valkoiset ihmiset haluavat tietää, miksi minä olen niin vihainen? Tai jotkut rodulliset miehet. He eivät tykkää siitä, että nainen on tällainen.

Tässä voi kysyä myös sitä, millä tavalla media haluaa rakentaa kuvaa rodullistetuista naisista ja miehistä. Tai feministeistä. Onhan meillä pitkät perinteet siitä, että mustat tai ruskeat naiset ovat vihaisia. Tai temperamenttisia ja tulisia.

NASIMA: Olen usein kuullut, että saan tiettyjä asioita ulkonäköni ansiosta. Minähän olen tullut politiikkaan monien mielestä väärää tietä, koska en ole ollut nuorisojärjestöputkessa. Kukaan ei muista, että olin vuoden pakolaisnainen tai asioita, joita pidin esillä. Puhumattakaan siitä, minkälaisten asioiden kanssa tein työtä ennen politiikkaa. Monille olen aina ja ikuisesti se kaunis pakolaisnainen naistenlehtien jutuissa. Mutta on myös totta, etten nosta jatkuvasti esiin epäoikeudenmukaisuuksia. Ehkä se on myös minun selviytymisstrategiani.

Luettuani Kokon kirjan ajattelin, että ehkä minunkin pitäisi olla rohkeampi ja näyttää heikkouksiani julkisesti. Voisin olla enemmän kuin Koko ja vähemmän se, mitä olen ollut tähän asti. Minun rohkeuttanihan on se, että olen aina tehnyt töitä ja pinnistellyt. Mutta kyllä minun pitäisi olla vielä rohkeampi.

Koko Hubara: Ruskeat tytöt (Like, 2017) ja Raila Kinnunen: Nasima (Tammi, 2017).