Olin Méxicossa vapaaehtoistyössä, kun eteläistä Meksikoa asuttavien intiaanien zapatistikapina puhkesi tammikuussa 1994 Chiapasin osavaltiossa. Sen keulahahmo, alikersantti Marcos, puhutteli kommandopipon taakse kätkeytyneenä isoja yleisöjä. Hän teki karismallaan myös minuun vaikutuksen penätessään oikeuksia maansa alkuperäisväestölle.
Kapina kosketti läheltä, teinhän työtä pääkaupungissa maalta perheidensä kanssa muuttaneiden intiaanilasten parissa. Leikin lasten kanssa, kun heidän vanhempansa yrittivät selviytyä miljoonakaupungin hulluudessa, jotenkin toimeentulonsa ansaiten. Paremman elämän etsintä ei ollut onnistunut.
Halusin olla siellä missä tapahtuu, joten pyysin brasilialaista toimittajaystävääni Mirellaa mukaani, ja bussi vei meidät etelään.
Vastassamme San Cristobal de las Casasin keskusaukiolla oli kymmenkunta panssarivaunua. Niiden seassa, torikiveyksellä, istui joukko intiaaninaisia käsitöineen. Mitä heidän käsistään syntyi? Villasta ja kankaista tehtyjä zapatistisotureita, aseet tanassa. Kauppa kävi, tietenkin. Mikä hittituote!
Olin vaikuttunut, joka tavalla.