”Muut eivät tule tänne. He eivät halua. Koska minä olen tällainen. He pelkäävät meitä. En tiedä miksi he pelkäävät. En tiedä.”
Teksti on ripustettu kenialaisen Marionin, 8, muotokuvan viereen. Kuvasta tapittaa tuimakatseinen pikkutyttö, jolla on rikkinäinen paidanriepu päällään. Jalassa ei ole housuja.
Kuvan ja tekstin yhdistelmä on yksi monista, joita valokuvaaja Jyri Pitkänen ja toimittaja Eveliina Talvitie ovat yhdessä koonneet Erilaiset-näyttelyyn, joka kertoo taiteen keinoin tarinaa kehitysvammaisten lasten arjesta ympäri maailmaa. Näyttely on esillä Helsingin Kaapelitehtaalla.
Projektille on annettu nimi Erilaiset, koska se jo itsessään herättää kysymyksiä. Onko tarpeen määritellä ketään erilaiseksi? Eivätkö kaikki ole lopulta erilaisia?
Tekijät ovat halunneet lähestyä kohteitaan ilman säälin tai sankaruuden näkökulmaa, arjen ja identiteetin kautta. Niinpä tekstissä voi huokua tytön innostus Kiss-yhtyeen sävellyksiä kohtaan tai kuvasta pienen pojan hurahdus autoihin.
Lapsia on kuvattu ympäri maailmaa, Suomesta Togoon. Osa kehitysmaiden lasten kuvista tuo mieleen kritisoidun etelän kuvaston, jossa kärpänen lepää likaisen tyttölapsen päällä. Silti kokonaisuus on tyylikkään toteava, ei mässäilevä. Tällaisia nämä ”erilaiset” ovat, ympäri maailmaa.
Vaikka tekijät halusivat lähestyä kohteitaan ilman sääliä, voi se – tai vähintään surun tunteen välttäminen – olla vaikeaa katsojalle. Useat teokset kertovat karua tarinaa siitä, kuinka kehitysvammaisuutta ei monissa maailman kolkissa vielä ymmärretä. Lasta voidaan hylkiä tai jopa pelätä.
Näyttely panee todella miettimään omia käsityksiä erilaisuudesta. Se myös liikuttaa, ja epäilemättä projekti liikutti tekijöitäkin. Kenialaisen Junen, 17, tekstiin Talvitie on kirjoittanut itsensä sisälle:
”Täällä kävi kaksi muzungua. Nainen ei tullut sisälle. Hän jäi ulos, hänen silmistään tuli vettä.”
Erilaiset-näyttely Jukka Male Museossa 6.10.-31.12.2017.