Vuosi 1997. Videolla näkyy kosovolaisperheen lapsikatras Suomessa ensi kertaa sukset jalassa. Päällä on tuhdit toppapuvut, ja lumi hohtaa valkoisena. Ollaan hiihtokoulussa.

”Hiihdin heti ensimmäisenä talvena 20 kilometria”, muistelee kauppatieteiden maisteri, poliitikko ja henkilöstöpäällikkö Fatbardhe Hetemaj. 

Melkoista sitkeyttä 12-vuotiaalta tytön alulta. Ja sitkeys tai sisu onkin sana, joka kuvaa erityisen hyvin Albanian kosovolaista Hetemaj’n perhettä, joka pakeni Kosovosta Suomeen vuonna 1992. 

Tuleeko se sisu Kosovosta vai Suomesta?

”Vanhemmilta”, vastaa Fatbardhen veli, ammattijalkapalloilija Perparim Hetemaj. 

Perheen merkitys kohtaan on toinen asia, joka määrittää suuresti Hetemaj’n perhettä. 

Elokuvaohjaaja Olli Laine teki perheestä dokumentin Kotimaa Kosovo-Suomi, jonka ensi-ilta esitettiin lauantaina Maailma kylässä -festivaalilla. Koskettava elokuva pureutuu siihen, mikä on onnistuneen sopeutumisen salaisuus ja hinta.

Prinsessahetki Suomessa

Dokumentissa nähdään poikkeuksellisen perheen tarina pitkällä aikavälillä. Kuinka sota syttyy Kosovossa 1980-luvun lopulla, ja kuinka vaikea päätös Suomeen lähdöstä syntyy. 

Ankea alku Oulussa, jossa ensimmäiset yöt vietettiin vanhan mielisairaalan ankealla alueella. Ja kuinka perheen elämä siirtyy Helsinkiin, ja miten sopeutuminen uuteen kotimaahan etenee.

Perheen nuorimmaiselle Fatbardhelle alku oli ehkä suurin shokki, sillä Kosovossa Suomea oli kuvattu prinsessojen maaksi, jossa leluista ei olisi pulaa. Mielisairaalan todellisuus ei olisi voinut olla kauempana luvatusta.

Elokuvan ensi-illan jälkeen Maailman Kuvalehden päätoimittaja Anni Valtonen haastatteli Fatbardhea ja Perparimia ohjaaja Olli Laineen ohella. Haastattelussa Fatbardhe kertoi, kuinka lopulta sai oman prinsessahetkensä Linnan juhlissa vuonna 2009. Hänet oli samana vuonna valittu vuoden pakolaisnaiseksi.

”Olin silloin Linnan juhlissa niin iloinen. Ihmisessä ei ollut silloin mitään skeptisyyttä. Sain sen prinsessahetken, joka minulle ennen Suomea luvattiin.”

Vaikeita menetyksiä

Dokumentti menee ihon alle, ja siinä käydään läpi niin uutiset perheen äidin Eminen veljen kuolemasta kotona Kosovossa kuin perheen isän Miftar menetys.

Helsinkiläisklubi On the Rocksiin tehdyssä elokuvasalissa yleisö – ja dokumentin kohteet – herkistyivät useaan otteeseen elokuvan aikana.

Miltä elokuvanteko ja lopputuloksen näkeminen Perparimista tuntui?

”Vaikka ei saa liikaa kehua, niin Olli teki hyvää jälkeä. Elokuvassa oli paljon koskettavia hetkiä. Kaikkea ei ollut kiva avata, mutta oli pakko”, Perparim kuvailee.

Ohjaaja Laine kehui perheen avoimuutta. Elokuva koskettaa katsojaa, sillä se ei käsittele pelkästään pakolaisuutta ja sopeutumista, vaan myös universaaleja tunteita, kuten läheisten menettämistä. 

Ja juuri näitä perhe on käsitellyt erityisen hienosti, yhdessä toisiaan tukien.

”Se asioiden kohtaaminen, eikä pakeneminen… Harvoin haastatteluissa on näin avointa, niistä puuttui jokin suodatin”, Laine kuvailee.

Kahden kulttuurin puristuksissa

Elokuva kuvaa myös kaunistelematta jämähtänyttä tilaa, johon pakolaisperhe usein joutuu saavuttuaan uuteen maahan ja kulttuuriin. Etenkin Hetemaj’n perheen vanhemmat olivat alkuun liimattuina televisiouutisten ääreen, seuraamassa Kosovon kärjistyvää tilannetta.

”Äiti ja isä elivät pysähtyneisyyden tilaa, olivat koko ajan lähtemässä takaisin. Sydän löi Kosovolle”, Fatbardhe kuvaa.

Lapset kuitenkin sopeutuivat nopeasti suomalaiseen kulttuuriin ja oppivat kielen. He elivät suomalaista nuoruutta, johon kuului myös alkoholi ja juhlat. Ja tietenkin harrastukset – perhe teki kaikkensa, että pääsisi mukaan suomalaiseen yhteiskuntaan, ja että he oppisivat kielen. 

Jalkapallo oli perheen pojille Perparimille ja Mehmetille pakotie arjen haasteista. Molemmista tuli sittemmin ammattijalkapalloilijoita.

Vanhemmille sopeutuminen on usein hankalampaa kuin lapsille.

”On ymmärrettävä, että olette tulleet uuteen maahan, ja pienokaisenne tulevat ottamaan vaikutteita. Vaatii suuruutta, että näkee kauemmas”, Fatbardhe evästää tuoreita maahantulijoita.

Fatbardhen mielestä on erityisen tärkeää osata pyytää tukea. 

”Vanhemmat yhteisöllisissä kulttuureissa kuvittelevat, että täytyy olla kaikkivoipaisia. Se voi olla todella rankkaa, kun ei voikaan auttaa läksyissä.”

Räntäsateessa lapsen kanssa

Hetemaj’n perheen vanhemmat pyrkivät pitämään säännöistä kiinni.

”Säännöt mukana, äiti huusi aina, kun lähti kotoa”, Fatbardhe muistelee. Nuoria se usein ärsytti, mutta myöhemmin Fatbardhe tajusi, että kyse oli välittämisestä.

Perparim perääkin nuorille sääntöjä ja rajoja, kun puhutaan onnistuneesta sopeutumisesta uuteen maahan. Paljon se on myös itsestä kiinni, hän lisää.

”Meille sanottiin, että teillä on nyt mahdollisuus. Joko käytät sen, tai sitten et. Mikään ei tule ilmaiseksi.”

Tämä kuvaa kenties parhaiten perheen mentaliteettia ja onnistumisia.

”Ihan sama, mitä he tekevät, niin se tehdään täydellä sydämellä”, Laine kuvaa.

Tähän kiteytyy myös kohtaus, jossa perheen vanhin tytär Fatlume työntää räntäsateessa lastenvaunuja. Haastattelija Valtonen naurahtaa, että suomalaiset eivät menisi ikinä vapaaehtoisesti vastaavalla säällä ulos lapsen kanssa.

Satoi tai paistoi, sellaisia Hetemaj’t ovat.