Enimmäkseen elän päänsisäistä elämää. Peukaloni ovat pyörittelyä varten, muut sormet parran nykimiseen ja sormien kynnet syötäviksi. Silmät ovat päässä, jotta ne voitaisiin keskittyneesti sulkea. Suuta käytän kynänpäiden pureskeluun.
Kulutan ympäristöä kohtuullisen vähän sen yhteiskunnan mittapuulla, jossa elän. Silti – jos maailma pitäisi täyttää kaltaisillani uneliailla istuskelijoilla – meitä tuskin mahtuisi tänne seitsemää ja puolta miljardia. Aina me syömme liikaa juustoa ja juomme liikaa pullovettä. Kun ymmärrän tämän, miten voin elää itseni kanssa?
Mikään ei ole varmaa, ei vähäisimmissäkään määrin. Niin viisasta taskulaskinta ei ole, että sillä selvittäisi toimiensa seuraukset viimeistä desimaalia myöten.
Elämme irrationaaliluvun elämää, loputtomat hännät pimeydessä heiluen.
Hyvinvoinnilla on liian usein suora kytkös kärsimykseen.
Epävarmuus on vakio, mutta epävarmuuden muoto on historialliselle muutokselle altis. Ennen pelkäsimme lähinnä omalle kohdalle sattuvia onnettomuuksia. Nyt osaamme ajatella ihmiskunnallisesti ja elonkehänlaajuisesti, tunnistamme globaalin ekosysteemin haurauden, patriarkaatin turmiollisuuden ja maailmantalouden tuottaman järkyttävän epätasa-arvon, vaikka nuo asiat eivät näyttäisi meidän arkielämiämme pahentavankaan (vaikka kyllä ne pahentavat).
Olemme alituisesti paradoksin partaalla. Viattomuus ei ole viatonta, hyvinvoinnilla on liian usein suora kytkös kärsimykseen.
Tähän on olemassa helppoja, näennäisiä ratkaisuja. Irrationaaliluvun likiarvon voi julistaa koko luvuksi. Sillä tavalla kai epävarmuuden painopisteen voi kuvitella siirtyvän toisaalle. Samoin kuin hullu kaivaa veteen kuoppaa päästäkseen kuivin kutein meren pohjaan.
Niinpä sorrumme syyttämään maahanmuuttajia yhteiskuntamme ongelmista, uskomaan kansallisuuksien ja uskonjärjestelmien pyhyyteen ja muuttumattomuuteen. Yhtäkkiä tuleekin mahdolliseksi väittää, että abortti- tai avioliitto-oikeuden laajentamisesta seuraa Jumalan rangaistus. Tai ettei ilmastonmuutosta tapahdukaan, koska polttoaineyhtiöiden voittomarginaaleja kutistavat ilmiöt nyt eivät vain voi olla tosia, sanoohan sen järkikin.
Ja niin, keinotekoiseen varmuuteen tuudittautuneet ihmiset jatkavat kärsimyksen kaupittelua, vastuun siirtämisen tuhoisaa nollasummapeliä.
Yhden asian olen peukaloidenpyörittäjänä oppinut. Varmuutta on turha tavoitella ja tarpeetonta haluta, koska oikeasti sitä ei ole olemassakaan. Käytännössä ei voi tehdä muuta kuin huojua, pitää mielensä liikkeessä ja hyväksyä, että enimmäkseen tulee olleeksi väärässä.
Kenties juuri epävarmuuden hyväksynnän tuottamassa avoimuuden tilassa piilee mahdollisuus elämää ylläpitävään, suojelevaan toimintaan.