Ranskalais-burundilaisen Gaël Fayen esikoisromaani Pienen pieni maa on lohduton kuvaus sodasta ja toisiaan vastaan kääntyvistä ihmisistä lapsen silmin katsottuna. Vaikka tarinan minäkertoja, tapahtumien muistelija, on varakkaan perheen etuoikeutettu lapsi, sota ja kesken jäänyt lapsuus jättävät elinikäiset jäljet.

Tarinan keskiössä on Gaby, alussa kymmenenvuotias poika, joka elää äitinsä, isänsä ja pikkusiskonsa Anan kanssa huoletonta arkea 1990-luvun alun Burundissa. Ruandalaissyntyisen äidin ja ranskalaisen isän avioliitto vetelee viimeisiään, mutta moni asia on silti vielä mallillaan. Naapuruston poikaporukan kanssa on jännittävää käydä mangovarkaissa ja perheen kokki Prothé loihtii Gabriel-herralle aamiaiseksi herkullisia omeletteja.

Idylli kuitenkin murenee pala palalta, kun hutujen ja tutsien välit alkavat kiristyä. Yöunet katkeavat tulitusten ja räjähdysten jylyyn, tutut kaverit radikalisoituvat ja Yvonne-äiti palaa sukulaistenetsimisreissulta Ruandasta mieli peruuttamattomasti järkkyneenä.

Faye kuvaa tarkkanäköisesti, miten kaikkien on jollakin tavalla pakko osallistua konfliktiin. Koulun pihan tappeluissakin pitää valita, kummalle puolelle näkymätöntä, yhtäkkiä piirtynyttä rajaa asettuu. Puolueettomana on mahdotonta pysyä.

Koululaisten nujakoinnit muuttuvat nuorison järjestäytyneeksi väkivallaksi. Myös Gaby tulee tahtomattaan vedetyksi mukaan tapahtumaketjuun, joka päättyy erään hutumiehen kuolemaan.

Vaimeaa valoa tarinaan ja uskoa ihmisyyteen tuo naapuruston kreikkalaisnaisen hahmo. Rouva Economopoulosin innostamana Gaby löytää pakopaikakseen kirjallisuuden. Rouvan laajasta kirjastosta Gaby lainaa niteen toisensa jälkeen. Muun muassa Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri -romaaniin uppoutumalla pääsee hetkeksi pois kotikujan käpertyneisyydestä, ystävien sotakiihkoilusta ja kaikkialle levittäytyvästä pelosta.

Fayen kieli on ilmavaa, paikoin jopa runollista. Kuvasto ei aina ole kaunista, mutta kouriintuntuvan koskettavaa. Suomentaja Einari Aaltonen on onnistunut hienosti tavoittamaan tarinan sävyn.

Surumielinen tarina ihastuttaa myös kompaktiudellaan. Kerronta ei ole valtavia merkitysmassoja tiivistävän tiheää, mutta ei turhan laveaakaan. Lukija saa tietää juuri tarpeeksi.

Mainiota sekin, miten tyylikkäästi kirjailija pitää mukana myös ne lukijat, joiden sivistyksessä ammottaa aukkoja, mitä tulee itäisen Afrikan lähihistoriaan.