Mikä aktivismin supervuosi 2017 olikaan. Alkuvuodesta miljoonat osoittivat mieltään Trumpin hallintoa vastaan. Keväällä Etelä-Korean korruptoitunut johtaja syöstiin vallasta massaprotestien jälkeen. Syksyllä ydinaseita vastaan kampanjoiva ICAN-järjestö palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla.
Globaali maailma on luonut hedelmällisen maaperän kansalaistoiminnan kasvulle.
Siinä missä YK:n tilastojen mukaan vielä 1990-luvun alussa tunnistettiin noin 6 000 erilaista valtioiden välistä kansalaisjärjestöä, niiden määrä on 2010-luvulle tultaessa yli kymmenkertaistunut.
Maatasolla tilanne on samanlainen. Pelkästään Suomessa on noin 130 000 yhdistystä, mikä on väestön määrään suhteutettuna paljon. Intian kaltaisessa maassa järjestöjen määrä lasketaan miljoonissa.
”Intian kaltaisessa maassa järjestöjen määrä lasketaan jo miljoonissa.”
Myös rahasta puhuttaessa summat ovat isoja. Erään viimeaikaisen akateemisen arvion mukaan 40 suurimman kansantalouden piirissä kansalaisjärjestöt pyörittävät vuosittain rahaa 1,81 biljoonalla eurolla. Luvun voi rinnastaa huoletta suurimpien kansantalouksien vuosibudjetteihin.
Maailman talousfoorumin arvioiden mukaan henkilötyövuosissa globaalia kansalaisyhteiskuntaa voi verrata moniin suuriin teollisuusvaltioihin – ainakin puheiden tasolla. Työllistäähän se arvioiden mukaan kokopäiväisesti 54 miljoonaa ihmistä ympäri maailmaa. Vapaaehtoisesti siihen osallistuu yli 350 miljoonaa henkeä vuodessa.
Näillä mittapuilla arvioituna Vapaaehtoislandiaan – kansalaisyhteiskunnan leikkimieliseen lempinimeen – kuuluu enemmän kansalaisia kuin mihinkään muuhun maahan Kiinaa ja Intiaa lukuun ottamatta.
Yksi heistä olet todennäköisesti sinäkin.
Kansalaisyhteiskunnan määrittely on jokseenkin kinkkinen juttu. Pureudutaanpa siihen hetkeksi.
Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaisen luulisi tuntevan kansalaisyhteiskunnan. Hän on ollut mukana niin ruohonjuuritason toiminnassa kuin tutkinut aihetta akateemisesti.
Siksi hänen vastauksensa kysymykseen sen määrittelystä yllättää.
”Kansalaisyhteiskunta on itsessään aika hankala käsite. Sillä voidaan tarkoittaa niin monia asioita”, Teivainen sanoo.
”Toisaalta sillä viitataan niihin asioihin, joita niin sanotut ”hyvikset” ajavat. Toisaalta se voidaan määritellä sen kautta, mikä on toimijoiden suhde valtioon. Joissain tapauksissa sitä määrittää taas rajanveto talouteen ja yritysmaailmaan.”
Vaikka yleiskielessä sanalla on merkityksensä, yksityiskohdat merkitsevät paljon, Teivainen sanoo.
Arkipuheessa kansalaisyhteiskunnalla tarkoitetaankin aika sekalaista säkkiä asioita. 1800-luvulla Itä-Lontoon slummeista syntyneistä kansalaisliikkeistä on syntynyt värikäs seurakunta erilaisia toimijoita, joihin luetaan mukaan niin Amnesty Internationalin kaltaisia jättijärjestöjä kuin naapurustoyhdistyksiä, ajatuspajoja, lähiruokapiirejä, kansanliikkeitä, uskonnollisia yhteisöjä kuin vaikkapa kulttuuritoimijoita, kuten kuoroja. Myös kehitysmaaliike on osa tätä suurta kuvaa.
Jokainen määritelmä jättää kuitenkin jotakin arvuuttelun varaan. Esimerkiksi uusnatsijärjestö Pohjoismaisen vastarintaliikkeen kaltaiset tahot.
”Ovathan hekin tavallaan kansalaistoimijoita. Mutta ovatko he sitten osa kansalaisyhteiskuntaa, on toinen kysymys”, Teivainen pohtii.
Samaa mieltä on myös brittinaisten kehitysjärjestö Intractin toiminnanjohtaja Helen Mealins. Kolmatta vuosikymmentä kestänyt ura kehityskysymysten parissa on kierrättänyt Mealinsia Kaakkois-Aasiassa ja Afrikassa niin julkisen sektorin kuin yritysmaailman töissä. Intractissa hän sparraa kansalaisjärjestöjä toimimaan tehokkaammin.
Kansalaisyhteiskunnasta könttänä puhuminen on hänen mukaansa yleisellä tasolla ongelma.
”On vähän niin kuin puhuisi yksityisestä sektorista yhtenä asiana, vaikka yritysmaailma sisältää kaikkea aina finanssilaitoksista maatalouteen. Se on tavallaan hyödyllistä, mutta sitten käytännön tasolla aika hankalaa.”
Etenkin puhuttaessa kansalaisyhteiskunnan isoista trendeistä on tärkeää olla erityisen tarkka yksityiskohdista.
”Tässä kohtaa täytyy aina katsoa tilastoja ja numeroita. Ja sitä miten raha liikkuu.”
Kansalaisyhteiskunnan kollektiivista painoarvoa on vaikea kiistää kansainvälisellä näyttämöllä edes suurten hallitusten toimesta. Näin uskoo YK:n kansalaisyhteiskunta-asioista vastaavan NGLS-järjestön entinen johtava virkamies Hamish Jenkins.
Rakenteellisestikin kansalaisjärjestöjen osallistuminen YK:n toimintaan on ollut mukana alusta alkaen. YK toimi myös keskeisenä kätilönä nykymuotoisen globaalin kansalaisyhteiskunnan syntymiselle.
Iso muutos tapahtui 1990-luvun alussa, kun YK otti aiempaa pienempiä kansalaistoimijoita mukaan neuvotteluprosesseihin. Aika oli kansalaistoimijoille otollinen, sillä itäblokki oli juuri ajettu alas demokratiaa vaatineiden kansanliikkeiden suoran toiminnan toimesta. Tämä innoitti myös rahoittajia tekemään esimerkiksi ympäristöneuvotteluista aiempaa avoimempia, Jenkins sanoo.
”YK:n järjestämä Rion ympäristökokous vuonna 1992 oli historian siihen saakka suurin kansalaisjärjestötapaaminen.”
Seuraavina vuosikymmeninä kehityskentällä elettiinkin suurta kansalaisjärjestöjen buumia.
”Olin ison osan näistä vuosista aivan myrskyn silmässä, ja voin suoraan sanoa, että kansalaisyhteiskunnan merkitys kansainvälisissä neuvotteluissa kasvoi aidosti merkitykselliseksi”, Jenkins sanoo.
Siinä missä 2000-luvun vaihteessa kansainvälisten areenoiden ulkopuolella järjestäytyi globalisaatiota ja uusliberalismia vastustaneita liikkeitä, muodollisempaa vaikutusvaltaa saavutettiin myös neuvottelupöydissä.
Jenkinsin mukaan tämä konkretisoitui parhaiten Dohassa vuonna 2012 järjestetyssä ilmastokokouksessa.
”Kansalaisjärjestöjen edustajat saivat neuvottelut kääntymään aivan alkumetreillä demokraattisempaan ja läpinäkyvämpään suuntaan. Suuret teollisuusvaltiot eivät voineet sivuuttaa globaalin järjestökentän ääntä.”
Jenkins näki tämän selvänä voittona kansalaisyhteiskunnalle: ”Se osoitti meidän merkityksemme”.
Sama tahti jatkui myös neuvotteluissa kestävän kehityksen tavoitteista, hän lisää. Samaa mieltä on Helen Mealins. Numerot puhuvat puolestaan.
”Kun katsoo köyhyyden vastaista työtä ja sitä, miten asiasta nykyisin keskustellaan, niin voidaan puhua menestystarinoista. Nykytilannetta ei olisi olemassa itsestään tai pelkästään yksityisen sektorin kautta.”
Mealins korostaa, että kehitys on edennyt, kun ihmiset ovat yhdessä edistäneet sitä.
2010-luvun alussa kansalaisyhteiskunnan piirissä elettiin jännittäviä aikoja. Sosiaalisen median siivittämänä Lähi-idässä nähtiin aalto demokratialiikkeitä, jotka kiteytyivät arabikeväänä.
Ilmassa oli optimismia, joka on vuosikymmenen edetessä kadonnut, arvioi kansalaisyhteiskuntaa tarkkaileva Civicus-järjestö. Maailmanlaajuisesti näyttää siltä, että aktivistien, järjestöjen ja kansanliikkeiden toimintaan puututaan nyt selvästi aiempaa enemmän.
Trendinä on, että nimenomaan valtiot puuttuvat kansalaisyhteiskunnan toimintaan yhä enemmän.
Kehitysyhteistyön kattojärjestö Kepan kansalaisyhteiskunnan asiantuntija Auli Starck muistelee itse vuotta 2009, jolloin merkit käänteestä huonompaan suuntaan nousivat ensimmäisen kerran selvästi esille.
Tuolloin Etiopiassa säädettiin uusi kansalaisjärjestölaki, joka kaatoi kylmää vettä paikallisten toimijoiden ja niiden ulkomaisten kumppaneiden niskaan.
”Etiopian jälkeen entistä useampi valtio on alkanut suhtautua nihkeämmin aktiiviseen kansalaisuuteen, mutta myös järjestöjen tapaan toimia”, Starck sanoo.
”Entistä useampi valtio on alkanut suhtautua nihkeämmin aktiiviseen kansalaisuuteen.”
Viestejä tulee nyt todella monista maista, hän lisää. Tämä näkyy Starckin mukaan esimerkiksi siinä, että järjestöjen työtä ohjataan tarkemmin. Samalla kynnys puuttua järjestöjen kritiikkiin on paljon matalampi. Hallintotyöstä on tehty monessa maassa hankalaa. Vaaditaan rekisteröitymistä ja kohtuutonta byrokratiaa.
Eräs trendi on myös terrorismin ehkäisy.
”Jo aikaisempi käännekohta oli WTC-iskut, jolloin terrorismin nojalla alettiin rajoittaa kansalaisyhteiskunnan toimintaa”, Starck sanoo.
Tavoite on itsessään hyvä, mutta se johtaa myös lieveilmiöihin. Suomessakin ulkoministeriö on alkanut vaatia aiempaa tarkempaa seurantaa mahdollisista terroristikytköksistä hankerahoitusten kohdalla. Tämä voi osaltaan vaikeuttaa humanitaarisen avun perille saattamista, Starck huomauttaa.
Maailma on myös aiempaa turvattomampi paikka kansalaistoimijoille. Esimerkiksi ympäristöaktivisteja tapetaan maailmalla tällä hetkellä keskimäärin neljä viikossa. Samalla kun Kiinassa ja Venäjällä valtio tiukentaa otettaan, myös EU-alueella huolta on aiheuttanut kehitys Puolassa ja Unkarissa.
Starckin mukaan tämä näkyy myös Länsi-Euroopassa. Vasta vähän aikaa sitten Hollannissa poliisi käytti väkivaltaa hajottaakseen rauhanomaisia mielenosoituksia.
Valtion ja kansalaisyhteiskunnan välit ovat olleet kireät viime vuosina myös Suomessa, kun muun muassa kehitysyhteistyökentältä on leikattu rahoituksesta yli 40 prosenttia. Rahaa on viety reippaasti myös rauhanjärjestöiltä.
Monella tapaa leikkaukset paljastavat suomalaisen kansalaisyhteiskunnan erityispiirteen, sillä järjestösektori on täällä poikkeuksellisen riippuvainen julkisesta sektorista, asiantuntijat toteavat.
Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen lehtori Eija Rannan mukaan hyvät vuodet loivat mielikuvan yhteistyökumppanuudesta. Tosi asiassa kansalaisyhteiskunnan kohdalla ulkoministeriössä on tapahtunut paljon historiallista vaihtelua, Ranta sanoo.
”Joskus kansalaisyhteiskunta on nähty ihmelääkkeenä, mutta tämä on riippunut paljon kulloisesta politiikasta”, Ranta sanoo.
Kokonaisuutena ministeriön kansalaisyhteiskuntaa käsittelevästä politiikasta puuttuu jatkuvuus, Ranta sanoo. Hallituksista puuttuu riippumaton näkemys kansalaisjärjestöjen tekemän kehitysyhteistyön merkityksestä.
”Tämä on näkynyt selvästi muissakin tutkimuksissa. Esimerkiksi ihmisoikeusperustaisuuden kohdalla ministeriön virkakierto on ollut sellaista, että porukka vaihtuu usein. Silloin joudutaan käytännössä aina lähtemään alusta. Varsinaiset asiantuntijat eivät kanna budjettivastuuta”, hän lisää.
Sen vuoksi tarvittaisiinkin reformi, jossa yhteinen linja säilyisi hallituksesta toiseen, hän suosittelee.
Auli Starckin mukaan nykyisellä hallituskaudella leikkausten vaikutuksia on korostanut järjestöjen kokemus siitä, että heidän mielipiteitään ei enää haluta kuulla.
”Mutta tämä ei ole välttämättä tahallista. Ministeriö kamppailee itsekin resurssipulassa.”
Asiantuntijat ovat kuitenkin yhtä mieltä, että kansainvälisesti tarkasteltuna Suomen kansalaisyhteiskunta voi erittäin hyvin.
Huolettomuuteen ei kuitenkaan saa tuudittautua. Viimeksi huhtikuussa Suomen sijoitus kansainvälisessä lehdistönvapausindeksissä laski jo toista vuotta peräkkäin.
”Pienessäkin hivutuksessa on vaaransa, ja siitä pitää olla tietoinen”, Starck toteaa.
Rahoituskriiseistä kärsitään muuallakin maailmassa, sillä vuoden 2008 talouskriisin vaikutukset ovat edelleen tuntuvia. Civicus tunnistaa yksityisen sektorin hyötyneen tilanteesta, kun budjettivajeista kärsivät hallitukset ovat luovuttaneet aiemmin julkiselle sektorille kuuluneita toimintoja nyt sille.
Kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta tämä tarkoittaa läpinäkyvyyden vähenemistä ja demokraattisen päätäntävallan kapenemista, Civicus sanoo.
Ongelma on läsnä myös YK-tasolla. Erityisen korostuneesti tämä näkyi viime syksynä järjestetyssä YK:n yleiskokouksessa, jossa yrityksiä kutsuttiin ensimmäistä kertaa sellaisiin pöytiin, joissa oli aiemmin istunut kansalaisjärjestöjen edustajia.
”Ongelmana on, että kun kestävän kehityksen agenda on niin kallis rahoittaa, hallituksilla ei ole siihen yksin varaa. Niiden täytyy kääntyä yksityisen sektorin puoleen varojen saamiseksi”, Hamish Jenkins sanoo.
Vaikka yhteistyö vaatii varovaisuutta, sen kanssa täytyy vain yrittää elää, hän lisää. Ongelmitta se ei kuitenkaan tapahdu.
”Kysymys on myös YK:n piirissä ristiriitainen, sillä laillisesti liike-elämää edustavat kauppakamarit ovat kansalaisjärjestöjä. On ollut ironista nähdä ne joskus osallistumassa yhteisten tiedonantojen laatimiseen.”
Yritysyhteistyö on kasvanut kehityskentällä yleensäkin. Kepan Auli Starckin mukaan vastakkainasettelun ei tarvitse olla välttämättömän tiukka.
Jos yritykset saadaan puhumaan esimerkiksi työntekijöiden oikeuksista tai ympäristöstandardeista, niin se on mahtava asia. Hyvä esimerkki kansalaisjärjestökentän näkökulmasta on esimerkiksi SOK, joka on puolustanut [Finnwatchin tutkija] Andy Hallia, Starck näkee. Hall on käynyt pitkää oikeusprosessia Thaimaassa, jossa hän tutki hedelmämehuyritysten vastuullisuutta.
”Siksi kannattaa aina etsiä ennemmin synergiaetuja”, Starck lisää.
Tutkija Eija Ranta suhtautuu kysymykseen varautuneemmin. Muutos on hänen mielestään tapahtunut nopeasti ja ilman riittävää keskustelua.
Vaikka syyt – rahoituksen hiipuminen ja järjestöjen keskinäinen kilpailu – ovatkin selittäviä tekijöitä, ei yhteistyö ole tullut ilman uhrauksia.
”Kehityskentällä yksityisen sektorin osuuden kasvu on johtanut epäpolisoitumiseen ja järjestöjen oman äänen vähenemiseen. Tämä on etenkin etelän järjestöjen näkökulmasta vaikea tilanne”, Ranta sanoo.
Rannan mukaan rajanvetoa yksityisen ja kolmannen sektorin välillä olisi tarvetta korostaa entisestään, sillä niiden tavoitteet poikkeavat toisistaan.
”On selvää, että talous ja yritysmaailma ovat täysin olennaisia kehityskysymysten ratkaisemiseksi. Mutta samalla pitäisi muistaa, että yritykset eivät ole kehitystoimijoita. Ensisijaisesti niiden tulisi toimia vastuullisesti.”
Konkreettisesti tämä tarkoittaa työtekijöiden oikeuksien kunnioittamista, ympäristön kunnioittamista ja reilua palkkausta.
”Parasta kehitykselle olisi, että yritykset vastaisivat omista vastuistaan”, Ranta sanoo.
Tällä hetkellä Oxfordista käsin työskentelevä Helen Mealins ei ole itse taipuvainen pessimismiin. Vaikka iskuja on otettu, on helppo unohtaa, miten pitkä matka on jo takana.
”Kun katsoo tuloksia ja sitä tapaa, miten äänemme kuuluu, kansalaisyhteiskunta on nyt yksinkertaisesti paljon vahvempi.”
Sisäisistä ja ulkoisista uhkakuvista huolimatta kansalaisyhteiskunta on tällä hetkellä vahvoilla. Rahoituskysymykset ovat pysyvä riippakivi, sillä ne ovat sisäänrakennettuja järjestötoimintaan. Isompana ongelma on, pystyykö kansalaisyhteiskunta mukautumaan digitalisaation ja muuttuvan maailman asettamiin haasteisiin, Jenkins sanoo.
”Kysymys on, miten maailman massiivisia sosiaalisia ongelmia voidaan ratkaista käyttämällä keinoja, jotka eivät ole riippuvaisia nykyisestä apujärjestelmästä. Ja toisaalta onko olemassa oleva apuarkkitehtuuri tehokas tukemaan kehitystä kehitysmaissa?”
Tässä kansalaisjärjestöillä on etunaan keskustelukulttuuri ja verkostoituminen.
”Itse näkisin, että digitalisaation ja viestintäteknologian kautta on itse asiassa entistä suuremmat mahdollisuudet keskinäiseen tukeen. Vaikka olemme itse pieni järjestö Britannian syrjäseudulla, niin voimme silti saavuttaa suurimman osan maailmasta.”
Keskustelukulttuuri ei silti ole itsessään ratkaisu, sanoo Jenkins. Kansalaisyhteiskunnan tulisi kehittää vahvoja vaihtoehtoja nykyjärjestykselle.
”Länsimaissa kansalaistoimijoiden olisi vakavasti mietittävä, miten monimutkaisia asioita – kuten vaikka velkojen uudelleenjärjestelymekanismeja – selitetään äänestäjille. Tämä on tärkeä asia, jolle täytyisi löytää tähän aikaan ja paikkaan sopivia vaihtoehtoja. Mutta aihe ei ole kovin mediaseksikäs – paitsi ehkä Kreikassa!”
On myös mahdollista, että kansalaisyhteiskunnan tulevaisuus ei riipu yksinomaan sen sisältä tulevista ratkaisuista. Neljännen teollisen vallankumouksen edetessä 2010-luvulla on alettu puhua myös nousevasta neljännestä sektorista.
Asiaan on perehtynyt Helsingin yliopiston kaupunkisosiologian dosentti Pasi Mäenpää. Hänen mukaansa kyseessä on vahvan järjestösektorin rinnalle syntynyt uudenlainen toiminnan kenttä.
Vahvan järjestösektorin rinnalle on syntynyt uudenlainen toiminnan kenttä.
”Siinä on selvästi kansalaisyhteiskuntaan kuuluvaa toimintaa, mutta josta on hyvä puhua omana alanaan”, Mäenpää sanoo
Käytännössä kyseessä on aktiivinen kansalaistoiminta, jonka kohdalla perinteinen yhteiskunnan kolmijako on hämärtynyt.
Tällaisia esimerkkejä ovat muun muassa Siivouspäivän ja Ravintolapäivän kaltaiset yhteisölliset tempaukset, paikallisvaluutat, yhteiskunnalliset yritykset, ruokapiirit, kaupunkiaktivismi ja vaikkapa avointa dataa hyödyntävä haktivismi.
On myös projekteja kestävämmän talouden luomiseksi.
”Ilmiön monimuotoisuutta ilmentää se, että sen yhteen ääripäähän lasketaan myös Airbnb:n kaltaiset jakamistalouteen kuuluvat monikansalliset yritykset. Sen toisessa päässä on taas solidaarisuustaloutta ja ideologisesti tasa-arvoisia projekteja, kuten aikapankkeja, jotka pyrkivät toimimaan kapitalismin sisällä”, Mäenpää kuvaa.
Ainakin YK-järjestelmän sisällä keskustelu on jo käynnissä. Hamish Jenkins uskoo, että on vain ajan kysymys ennen kuin neljäs sektori lyö läpi myös YK-tason kehitysprosesseissa.
”On tietenkin monia, joille kaikki tällaiset ajatukset ovat silkkaa kommunismia” hän sanoo, ja naurahtaa.
Jenkins kuitenkin näkee, että erilaisilla jakamistalouden kokeiluilla on äärimmäisen tärkeä tehtävä etsittäessä vaihtoehtoisia keinoja kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiseksi.
Kuten muussakin kansalaistoiminnassa, Vapaaehtoislandian tulevaisuus on siis sen kansalaisten käsissä.
Juttua varten haastateltiin myös suomalaisen neljännen sektorin pioneeria Pauliina Seppälää sekä Vikesin toiminnanjohtaja Kirsi Koivuporras-Masukaa.
Fakta
Kansalaisyhteiskunta. Ihmisten toiminnan kenttä, joka jää perheen, markkinoiden ja valtion ulkopuolelle. Yhdistävänä tekijänä on kansalaisten vapaaehtoinen ja omaehtoinen järjestäytyminen yhteisesti hyviksi katsottujen asioiden edistämiseksi.
Neljäs teollinen vallankumous. 1700-luvun lopulla alkaneen teollistumisen uusin vaihe. Sitä leimaa nopeatahtinen uuden teknologian, kuten robotiikan, 3D-tulostamisen ja tekoälyn käyttöönotto sekä 1980-luvulla alkaneen digitalisoitumisen kehittyminen.
Neljäs sektori. 2010-luvulla syntynyt ajatus perinteisen järjestösektorin rinnalle syntyneestä uudenlaisesta toiminnasta, joka on aiempaa autonomisempaa, verkostoituneempaa ja itseohjautuvaa. Occupy-liike, #metoo-kampanja ja vaikkapa Siivouspäivä ovat tästä esimerkkejä.