Mitä helvettiä olen tekemässä?
Sissi Korhonen tuijottaa alas lentokoneen ikkunasta marraskuussa 2015. Hän on matkalla Patagoniaan, Argentiinan eteläkärkeen. Sieltä hänen on tarkoitus polkea yksin koko Etelä-Amerikan halki Kolumbiaan.
Korhonen ei ollut himopyöräilijä, eikä hän ollut ajanut matkaa varten tilatulla pyörällään ennen lähtöä metriäkään. Se ei kuitenkaan mietityttänyt – ei lähellekään niin paljon kuin läheisten kommentit. Erityisesti Korhosta vaivasivat kolumbialaisystävien varoitukset.
”Tuo ei ole järkevää. Etelä-Amerikka ei ole turvallinen paikka naisille”, ystävät olivat sanoneet.
Samaa viestivät myös tilastot: YK:n mukaan Latinalainen Amerikka on maailman väkivaltaisin alue naisille. Muiden epäilyistä huolimatta Korhonen oli päättänyt lähteä. Hän halusi nähdä, millainen naisen asema machokulttuurista tunnetussa maanosassa todella oli. Pyörä oli vain kulkuväline. Lentokoneessa iski kuitenkin jännitys siitä, mikä edessä odottaisi.
Sissi Korhonen, 35, on kulttuurien asiantuntija: hän on asunut neljässä eri maanosassa, matkustanut ja liftannut viidessäkymmenessä maassa ja opiskellut kulttuurienvälisen vuorovaikutuksen maisteriksi.
Käytännössä Korhonen on elänyt eri kulttuurien vaikutuspiirissä koko ikänsä. Kuusilapsisen uusioperheen tie vei taloustieteilijäisän työn vuoksi Yhdysvaltoihin, kun Korhonen oli 8-vuotias. Ainoa englanninkielinen sana, jonka Korhonen tuolloin osasi, oli lip stick, huulipuna.
Kotikaupunki Nummelaan verrattuna kaikki oli erilaista: pihoilla oli uima-altaita, tuntemattomat halailivat ja käyttivät hellittelynimiä, puolet luokan oppilaista olivat afroamerikkalaisia.
”Jenkkivuosi muutti elämäni. Kiinnostukseni maailmaa ja kulttuureja kohtaan heräsi”, Korhonen sanoo.
”Paljon kauhisteltiin sitä, kuinka minulla ei ole perhettä ja kohtalonani on päätyä vanhaksi piiaksi.”
Etelä-Amerikassa Korhonen oli päättänyt viipyä niin pitkään kuin siltä tuntuu. Tie vei Argentiinasta Chilen, Uruguayn, Brasilian, Paraguayn, Bolivian, Perun ja Ecuadorin kautta Kolumbiaan. Paraguayssa Korhonen vietti viisi kuukautta ja Kolumbiassa puoli vuotta. Kaikkiaan matkaan meni pari vuotta.
Sinä aikana Korhonen haastatteli naisia, tutki tilastoja ja seurasi paikallista mediaa. Pääosin hän yöpyi ihmisten kodeissa saadakseen mahdollisimman aidon kuvan ihmisten arjesta.
Vaikka maiden ja maaseudun ja kaupungin väliset erot olivat valtavia, alkoivat kohtaamiset, havainnot ja luetut tutkimukset konkretisoitua osaksi isompaa kuvaa.
Ensinäkin perheen merkitys on iso, ja avioliitot solmitaan nuorena. Kolumbiassa nainen avioituu ensimmäisen kerran keskimäärin 22,7 vuoden iässä, kun taas Suomessa nainen astuu avioon noin 31-vuotiaana.
Myös Korhosta ja ensimmäisen kuukauden matkaseurana ollutta Antti Aittolaa luultiin usein aviopariksi. Kaksikosta jutun tehnyt argentiinalaislehti puolestaan kirjoitti, että Korhosen unelmana on löytää mies Etelä-Amerikasta.
”Paljon kauhisteltiin sitä, kuinka minulla ei ole perhettä ja kohtalonani on päätyä vanhaksi piiaksi”, Korhonen sanoo.
Ulkonäöllä on Etelä-Amerikassa suuri merkitys: korkokengät, tekoripset ja rakennekynnet tuntuivat löytyvän joka naiselta. Moni oli ottanut huuliinsa, rintoihinsa tai takapuoleensa täytettä – etenkin Brasiliassa ja Kolumbiassa, jotka ovat maailman johtavimpia kauneusleikkausmaita.
Brasiliassa tehdään kauneusleikkauksia toiseksi eniten maailmassa, edellä on vain Yhdysvallat.
Calissa kaverit ehdottivat Korhoselle vinojen hampaiden korjauttamista ja tanssipari rintojen suurentamista. Korhonen kertoo, että ulkonäön uskotaan olevan pääsylippu hyvään elämään ja parempaan yhteiskunnalliseen asemaan, joten siksi siihen panostetaan.
”Köyhä saattaa laittaa ainoat rahansa kauneusleikkauksiin, koska silloin hänellä on paremmat mahdollisuudet elämässä”, Korhonen sanoo.
Syy löytyy huumekartellien historiasta. Huumelordit toivat kauneusleikkauskulttuurin Yhdysvalloista Kolumbiaan 1980-luvulla ja niin sanottu narkoestetiikka levisi.
”Huumelordit muokkasivat köyhiä naisia vastaamaan ihanteitaan maksamalla heille silikonirinnat ja -takapuolet”, Korhonen selittää.
”Paikalliset naiset ihmettelivät, miten olin voinut lähteä yksin pyöräilemään ilman miestä.”
Kaikkiaan Korhosen mukaan Etelä-Amerikassa naiseen ei uskota siinä missä mieheen.
”Paikalliset naiset ihmettelivät, miten olin voinut lähteä yksin pyöräilemään ilman miestä. Heille sellainen ei olisi tullut mieleenkään.”
Samanlaiseen ajattelutapaan Korhonen oli törmännyt jo asuessaan Puolassa vuosituhannen alkupuolella. Korhonen joutui usein perustelemaan, miksi iso osa kirjailijoista ja filosofeista on miehiä, jos kerran naisen aivoilla pystyy samaan.
”Puolassa naisella on periaatteessa samanlaiset oikeudet kuin miehellä, mutta naisen eriarvoinen asema on syvällä yhteiskunnan rakenteissa. Sukupuoliroolit ovat yhtä selkeät kuin Latinalaisessa Amerikassa: nainen pitää huolta perheestä ja mies vaihtaa lamput”, Korhonen kuvailee.
Suomalaisen tasa-arvokasvatuksen saanutta Korhosta asetelma turhauttaa.
”Onneksi on myös naisia, jotka taistelevat sitä vastaan.”
Paraguayssa Korhonen vietti kolme kuukautta Carmen Colazo -nimisen argentiinalaisnaisen seurassa, joka toimii sukupuolitutkimuksen professorina Cordobán yliopistossa ja on yksi Paraguayn naisten ministeriön ja Amnestyn perustajajäsenistä.
”Puhuimme hänen kanssaan siitä, miten paljon on vielä tehtävää. Katolisessa Paraguayssa opettajat eivät suostu opettamaan sukupuolikasvatusta, ja koulukirjoista revitään aihetta käsittelevät sivut kokonaan pois.”
Monesti sukupuolirooleihin nojaava yhteiskunta tekee naisen miehestä riippuvaiseksi. Kaikki se, mitä Korhonen tiesi naisen asemasta Etelä-Amerikassa, konkretisoitui, kun hän joutui Ecuadorissa keskelle perheväkivaltaa. Majoittajapariskunnan keskelle syttyi riita, joka kärjistyi siihen, että mies löi vaimoaan.
Nainen itki Korhoselle tilannettaan: hän on kotiäiti ilman koulutusta tai työpaikkaa. Miten hän pärjäisi yksin?
Lähtiessään Korhonen jätti perheenäidille naisten turvataloa pitävän tuttavansa yhteystiedot. Kaksi kuukautta myöhemmin nainen viestitti muuttaneensa turvataloon.
”Toistaiseksi tarinalla on onnellinen loppu”, Korhonen sanoo skeptisenä.
Tapaus oli myös elävä esimerkki maanosan väkivaltatilastoista. Useimmiten naisiin kohdistuvan väkivallan tekijä on tuttu ihminen, kuten oma puoliso, isä tai muu sukulainen.
”Kun minulta kysytään, miten uskalsin lähteä yksin, vastaan, että koti on Etelä-Amerikassakin naiselle vaarallisin paikka, sillä iso osa raiskauksista ja väkivallasta tapahtuu siellä. Harvemmin länsimaiselle ulkkarimimmille mitään käy”, Korhonen sanoo.
Toki riski on silti olemassa, Korhonen myöntää. Chilessä, vain kymmenen kilometrin päässä Korhosesta, raiskattiin australialaisnainen.
Oma kupla puhkesi, kun Brasiliassa pukumies pysäytti auton keskellä tietä Korhosen viereen ja kysyi, haluaako Korhonen harrastaa seksiä rahasta. Korhonen kieltäytyi.
”Kyseinen mies uskoi sen, mutta kaikki eivät välttämättä tee niin. Tajusin, että en voi pysähtyä jokaisen auton viereen”, Korhonen sanoo.
”Huutelu on yksi alistuskeino muiden joukossa.”
Myös ulkonäköön liittyvää tööttäilyä, vislailua ja katuhuutelua on paljon. Sen hän koki myös itse, kun tie Aittolan kanssa erkani.
”Pyöräillessä joku saattoi kommentoida, ´että onpas hyvät reidet´. Kaupassa mies sanoi minua kauniiksi, ja pyysi sen jälkeen ottamaan suihin”, Korhonen listaa.
Vaikka paikalliset naiset inhoavat katuhuutelua, heiltä on Korhosen mukaan mennyt usko siihen, että asialle voisi tehdä jotain. Sama pätee politiikkaan ja äänestämiseen.
”Turistille huomio voi olla aluksi todella ihanaa, sillä Suomessa sitä ei saa niin paljon. Sitten kun tajuaa, miten rajattu naisen asema Etelä-Amerikassa on, ymmärtää, miten huutelu on yksi alistuskeino muiden joukossa.”
Korhonen painottaa, että kaikesta huolimatta suurin osa miehistä oli ystävällisiä ja avuliaita. Esimerkiksi Argentiinassa hän ei kertaakaan tuntenut oloaan uhatuksi. Yksin matkaavalle Korhoselle tarjottiin usein yösija ja ateria, ja monet olivat kiinnostuneita kuulemaan Euroopasta.
Korhosen mielestä suomalaisilla onkin tässä suhteessa paljon opittavaa eteläamerikkalaisilta.
”Vaikka suomalaiset ovat koulutettua kansaa, koen suomalaisen yhteiskunnan äärimmäisen umpimieliseksi. Pelkäämme vieraita maanosia, pelkäämme jopa naapureitamme.”
Korhonen peräänkuuluttaa empatiaa ja toivoo, että suomalaiset toimisivat enemmän niin, että jokainen maahan tuleva tuntisi itsensä tervetulleeksi.
”Maailmassa on paljon kärsimystä ja etenkin eurooppalaisina meidän on kannettava siitä vastuu.”
Korhonen toivoo voivansa omalla esimerkillään kitkeä naisten kokemaa, kulttuurin opettamaa avuttomuuden tunnetta. Muutama nainen on lähestynyt häntä jälkikäteen Facebookissa ja kertonut lähteneensä matkalle yksin.
”On ihanaa, että on voinut olla esimerkkinä, että nainen voi tehdä asioita yksin”, Korhonen sanoo.
”Ihmiset ovat syy, miksi lähden.”
Paikalleen Korhonen ei aio jäädä. Tammikuussa hän palasi Suomeen, mutta jo neljän kuukauden jälkeen Korhonen oli Panamassa. Parhaillaan hän polkee ystävänsä kanssa Väli-Amerikan halki Meksikoon.
”Ihmiset ovat syy, miksi lähden. Odotan kaikkia niitä tarinoita, joita kertyy, kun on uusien ihmisten kanssa tekemisissä. Odotan myös kaikkea, mikä yllättää positiivisesti. Tiedän, että sellaisia asioita on tulossa”, Korhonen sanoo.
Väli-Amerikan jälkeen Korhosen suunnitelmissa on palata Caliin tutkimaan paikallista kauneusleikkauskulttuuria ja kirjoittamaan kirjaa, joka nivoo yhteen sekä omia että paikallisten naisten kokemuksia.
Miten Korhonen sitten neuvoisi muita naisia, jotka suunnittelevat yksin matkaan lähtemistä?
”Jos haluat lähteä, lähde vain. Älä odota, että saat matkaseuraa. Yksin kyllä pärjää – peloista huolimatta.”
Sissin blogi: www.strangerless.com.