Tanner tömisee ja punainen pöly nousee kuivasta maasta. Sieltä ne tulevat: Malima, Malkia, Enkesha, Kuishi, Esampu, Jotto, Ambo… Laumassa on kolmisen kymmentä ”pientä” norsua.
Orvot norsulapset haluavat maitoa ja tietävät tasan tarkkaan, että ruokinta-aika on aina kello yksitoista. Niinpä lauma nelistää säätiötä ympäröivältä aidatulta savannilta ruokintapaikalle ja vilvoittavalle mutakylvylle. Pienimmät orponorsut ovat nekin isoja. Ikähaitaria on muutaman kuukauden ikäisistä monta vuotta vanhoihin.
The David Sheldrick Wildlife Trust -säätiön orpokoti on Nairobin keskustasta muutamien kilometrien päässä Nairobin kansallispuiston vieressä. Se on suosittu turistikohde, syystäkin. Turisteista on hyötyä, he tuovat orpokodille rahaa.
Suurin osa säätiön pelastamista parista sadasta norsupoikasesta on menettänyt vanhempansa salametsästäjien luoteihin tai ansoihin. Norsulapsia katsellessa ei voi olla ihmettelemättä ihmisen julmuutta. Joka vuosi salametsästäjät tappavat noin 20 000 norsua. Afrikannorsujen määrä on kymmenessä vuodessa romahtanut 110 000 yksilöllä. Norsujen orpokodin kaltaiset paikat luovat onneksi osaltaan uskoa ihmiskuntaan.
Valtaosa satapäisestä turistijoukosta ei ole koskaan ennen nähnyt norsuja elävinä. Kamerat käyvät kuumana päiväntasaajan paahtavan auringon alla. Mutalammikon, eläintenhoitajat ja norsut erottaa yleisöstä vain ohut köysi. Muutamia ylettyy silittämään – norsun iho on todella karheaa. Samalla käy selväksi vasta kasvavien norsujen valtava koko. Täysikasvuiset norsut voivat painaa yli 5 000 kiloa ja elää 70-vuotiaiksi.
Norsulapset käyttäytyvät aivan kuten leikkisät koiranpennut. Mietin, miten oma ylisosiaalinen Cilla-koirani suhteutuisi tonnikeijujen kanssa telmimiseen. Luultavasti hyvin. Kunhan ei jäisi niiden jalkoihin.
Maidon lisäksi oranssin mudan vetovoima on norsuista selkeästi vastustamatonta. Toiset tomuttavat itseään imemällä hiekkapölyä maasta kärsällä. Kärsä näyttää savupiipulta.