Sata vauvaa vuorokaudessa

Vatsat pingottavat tiukkojen kukkamekkojen alla. Ilmastointilaite on rikki. Lähes lapsenkasvoiset äidit pyyhkivät hikeä kasvoiltaan vieri viereen ahdetuilla sairaalavuoteilla. Osa jakaa sängyn vastasyntyneensä lisäksi toisen äidin ja vauvan kanssa.

Motherland (2017) vie katsojat mukanaan filippiiniläiseen sairaalaan Manilaan, jossa sijaitsee yksi maailman suurimmista synnytysosastoista. Fabellaksi kutsuttu sairaala on tunnettu erityisesti vähävaraisten äitien synnytyspaikkana, jossa syntyy keskimäärin sata vauvaa vuorokaudessa. Harvalla on varaa raskaudenaikaisiin kontrolleihin, ja myös 19-vuotias Lea saa tietää odottaneensa kaksosia vasta synnytyssalissa.

Vanhat uskomukset ovat voimissaan ja ehkäisyyn suhtaudutaan katolisessa maassa epäilevästi. Iso osa naisista ajautuu jo nuorina synnytyskoneiksi, kuten Lea ja esikoistaan odottava 17-vuotias Aira.

Synnytyksen jälkeen hoitohenkilökunta suosittelee Airalle perhesuunnittelua. Sairaalan seinille on teipattu ristiriipuksia ja kuvia Jeesuksesta.

”Äiti ei hyväksyisi sitä”, Aira sanoo epäröiden, kun hoitaja esittelee hänelle kierukkaa.

Suurimmalle osalle vauva ei ole ensimmäinen. 26-vuotiaalle Myriamille raskaus on kuudes, kolmekymppiselle Lermalle seitsemäs. Kokenut Lerma varoittaa muita naisia suurperheeseen liittyvistä ongelmista. Lerman mies on työtön, eikä perheellä ole juurikaan rahaa. Myös omat voimat ovat koetuksella.

”Myönnän, että olen hullu. Onko se ihme? Lapsia tulee toinen toisensa jälkeen. En voi huolehtia heistä yhtä aikaa. Minulla ei ole tarpeeksi rakkautta tasapuolisesti kaikille”, Lerma sanoo.

Filippiiniläis-amerikkalaisohjaaja Ramona S. Diazin dokumentti on toki kuvaus naisten asemasta köyhässä katolisessa maassa, mutta myös yhteisöllisyydestä. Toisilleen tuntemattomista naisista kasvaa sairaalassa tiivis perhe. Ahtaiden käytävien ja sänkyrivistöjen keskellä jaetaan kokemuksia, puhutaan lapsista, miehistä ja seksistä, vitsaillaan ja imetetään – sekä omia että toisten vauvoja.

Kun talouskasvu menee kansalaisten edelle

Irlantilaisohjaaja Chris Kellyn palkittu dokumentti A Cambodian Spring (2017) johdattaa katsojan murrosta elävään Kambodžaan. Vaikka vuosikymmeniä kestänyt sisällisota punakhmerejä vastaan päättyi ja maassa järjestettiin YK:n turvaamat vaalit vuonna 1993, ongelmat eivät loppuneet.

Kellyn kamera vie aluksi vuoteen 2009. Kuuden vuoden aikana kuvattu dokumentti näyttää, kuinka sisällissodan runtelema maa siirtyy markkinatalouteen ja pilvenpiirtäjiä ja kaupunkeja nousee. Siirtymä ei ole kuitenkaan yksinkertainen.

Samalla kun rikkaat rikastuvat, köyhät lakaistaan talouskasvun tieltä pois. He menettävät maansa, elantonsa ja kotinsa – kirjaimellisesti. Taloja puretaan maan tasalle yksityisen yhtiön suunnitelmien tieltä. Samaan aikaan maahan pumpatut avustukset valuvat tavallisen kansan ulottumattomiin.  

Tyytymättömyys päättäjiä kohtaan kasvaa, ja kesän 2013 vaalit johtavat valtaviin protestiaaltoihin ja yhteenottoihin. Mielenosoitukset kukistetaan väkipakolla, protestoijia tuomitaan vankilaan ilman oikeudenkäyntejä tai todistajien kuulemista, eikä kuolonuhreiltakaan täysin vältytä.

”Kuka tahansa, joka uskaltaa puhua poliittisista ongelmista maassamme, joutuu aina ongelmiin”, aktivistinainen Srey Pov tiivistää.

A Cambodian Spring antaa äänen Boeung Kakin kyläläisille – pääkaupunki Phonm Phenin kyljessä eläville altavastaajille, jotka nousevat vastarintaan puolustamaan oikeuksiaan. Dokumentti on tarina Srey Povin kaltaisista aktivisteista – äideistä, maanviljelijöistä ja munkki Venerable Sovathista.

A Cambodian Spring on muistutus siitä, että mielivaltaisuudet harvoin loppuvat rauhansopimukseen. Demokraattinen yhteiskunta ja rauha vaativat jatkuvaa ponnistelua, läpinäkyvyyttä ja koko kansan välistä dialogia.

Isojen miesten leikkejä – lintujahtia ja yksityiskoneita

Siinä missä Motherland ja A Cambodian Spring olivat eräänlainen läpileikkaus köyhyydestä, maalaa The Challenge (2016) hyvin toisenlaista kuvaa Aasiasta. Qatarilaisista metsästyshaukkoja harrastavista sheikeistä kertova dokumentti näyttää, ettei Lähi-itä ole vain uutisissa nähtyä kurjuutta ja konflikteja, päinvastoin. Aavikolla kruisailevat kalliit Jeepit ja hulppea Lamborghini, lentomatka taitetaan yksityiskoneella ja huonekalut on päällystetty kullalla.

Muiden viihdykkeiden ja lelujen tapaan myös lemmikkeihin tuhlataan – yhdestä metsästyshaukasta ollaan valmiita pulittamaan jopa 24 000 dollaria. Eläinoikeusaktivistien painajaiseksi lemmikkilintujen lisäksi sheikit pitävät kotieläiminä myös hihnaan kytkettyjä gepardeja.

Villieläimet ovat omistajilleen viihdettä: niistä napsitaan kuvia Iphoneilla ja metsästyshaukat kilpailevat kyyhkyjahdissa. Aavikolle kokoonnutaan katsomaan, kun koulutetut haukat säntäävät pakoon pyristelevien kyyhkyjen perään.

Italialainen ohjaaja Yuri Ancarani on onnistunut luomaan vähäeleisen, mutta paljon kertovan dokumentin. Kukaan ei selitä tapahtumia, ja dialogi on lähes olematonta, mutta silti qatarilaista yhteiskuntaa kuvaavaa. Rikkaiden sheikkien autoilla ja muilla kalliilla vempeleillä pröystäily vaikuttaa perinteiseltä miesten väliseltä machoilulta. Uskonto on kuitenkin läsnä myös aikuisten miesten leikeissä.

”God willed it. Se oli jumalan tahto”, sheikit toistelevat, kun metsästyshaukka tarraa kiinni kyyhkyyn.

Yleisö villiintyy, ilmassa leijuu höyheniä ja hiekalla näkyy sumennettu verivana.

Kaikkiaan dokumentti on rauhallinen kokonaisuus, jossa ei liikaa kikkailla. Mielenkiintoisen dokumentista tuo näkökulmien vaihtuminen. Asiat voivat näyttää hyvinkin erilaisilta, kun kamera kiinnitetään linnun päähän ja näytetään metsästyshaukan perspektiivistä.

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään 17. kerran 29.1.–4.2. Helsingissä.