1) Miksi suomalaisten pitää tietää toisella puolella maailmaa käytävistä sodista?
Jotta ymmärtäisimme konfliktien syitä ja seurauksia ja sitä kautta maailman tilaa. Puutteellinen ja virheellinen tieto aiheuttavat ymmärryksen ja empatian puutetta.
Mediatalot valittavat, että kirjeenvaihtajat maksavat liikaa.Mutta mikä on tietämättömyyden hinta?
Takavuosina taustoittavaa journalismia tehtiin enemmän, nyt uutisoidaan usein vasta kun väkivalta leimahtaa. Mediatalot valittavat, että kirjeenvaihtajat maksavat liikaa. Mutta mikä on tietämättömyyden hinta?
2) Kutsut itseäsi rauhankirjeenvaihtajaksi. Miksi?
En ole perinteinen macho sotakirjeenvaihtaja, joka viettää kuukausia poteroissa, erikoistuu sotilassanastoon ja seurustelee kenraalien kanssa. Minulle ihmisläheiset jutut ovat tärkeitä. Journalismin pitää lisätä ymmärrystä, tuoda kaukaisetkin asiat iholle, aktivoida ihmiset ajattelemaan ja toimimaan.
3) Miksi mediat kirjoittavat enemmän sotimisesta kuin rauhanrakennuksesta?
Kun jossakin on sota, sinne lähetetään toimittaja saman tien. Jos taas toimittaja ehdottaa, että haluaa raportoida rauhanprosessista, mediatalolta ei irtoa lupaa yhtä helposti. Rauhaa ei pidetä mediaseksikkäänä.
Rauhasta pitäisi kertoa mediassa enemmän. Se lisäisi median kuluttajien uskoa siihen, että rauhanvälityksellä, kriisinhallinnalla ja rauhaa tukevalla kehitysyhteistyöllä on merkitystä.
4) Mikä on median vastuu konflikteista uutisoitaessa?
Konfliktista raportoivan toimittajan työ on tavattoman haastavaa ja vastuullista. Kuinka antaa tilanteesta tasapuolinen kuva esimerkiksi Syyriassa, jos pääsy alueelle järjestyy vain hallituksen joukkojen kautta? Median vastuulla on myös se, etteivät jotkut sodat unohdu, kuten esimerkiksi Jemenille kävi pitkäksi aikaa.
5) Millaisen rauhaa käsittelevän jutun haluaisit tehdä?
Vaikkapa tähän synkkään aikaan valoa tuovan koosteen onnistuneista sovinnon ja rauhan prosesseista sekä siitä, miksi ne ovat onnistuneet mm. Acehissa, Liberiassa, Etelä-Afrikassa, Pohjois-Irlannissa, Nepalissa, El Salvadorissa ja Guatemalassa.
6) Kuka on vaikuttavin tapaamasi rauhanrakentaja?
Sain viettää Nelson Mandelan kanssa noin tunnin haastatellessani häntä Etelä-Afrikassa vuonna 1990 pian hänen vankilasta vapautumisensa jälkeen.
Haastattelutilanteessa hän oli itse vaatimattomuus ja hyväntuulinen. Minuun teki vaikutuksen hänen kykynsä antaa anteeksi, vaikeita asioita unohtamatta.
Haastattelun jälkeen seurasin häntä parin päivän ajan kahdessa kaupungissa yleisötilaisuuksissa, joissa hänen karismansa sai sadat tuhannet ihmiset hurraamaan stadioneilla. Vastaavaa kansanjuhlaa en ole nähnyt missään muualla.
7) Mikä on mielestäsi suurin uhkatekijä maailmanrauhalle tulevaisuudessa?
Minua huolestuttaa äärinationalismin ja populismin kasvu maailmassa. Varoittavia esimerkkejä on nähtävissä esimerkiksi Yhdysvalloissa, Brasiliassa, Unkarissa, Puolassa, Intiassa ja Myanmarissa.
Valtavat määrät ihmisiä saadaan uskomaan ja kaipaamaan autoritäärisiä johtajia kansankiihotuksen ja valeuutisten avulla. Nämä ilmiöt kaventavat demokratiaa ja lehdistönvapautta sekä aiheuttavat ihmisoikeusloukkauksia suuressa osassa maailmaa.
8) Mikä antaa sinulle toivoa?
Kansainvälinen politiikka on heiluriliikettä. Toivon, että pahin ääripää on ohitettu esimerkiksi Trumpin Yhdysvaltain politiikan ja brexitin muodossa ja nyt lähdemme liikkeelle toiseen suuntaan.
Nuoret antavat minulle toivoa: he matkustavat sekä ovat kansainvälisiä ja koulutettuja.
9)Miten maailman kiertäminen on muuttanut mielikuvaasi Suomesta?
Kun vuonna 1970 lähdin rahtilaivalla Etelä-Amerikkaan, olin kerralla kymmenen kuukautta reissussa onnellisesti yksin, soittamatta kertaakaan Suomeen. Silloin piti vain oppia luottamaan ihmisiin. Nyt tunnen olevani kotonani melkein missä tahansa maailman kolkassa.
Suomi on kansainvälistynyt paljon siitä, mitä se oli minun opiskeluaikanani, mutta valitettavasti olemme myös yksi Euroopan rasistisimmista maista. Se huolestuttaa, samoin kuin maailman parhaimpiin kuuluvan koulutuksen ja julkisen terveydenhuollon suunta.
10) Mikä maa on vastannut vähiten ennakkomielikuvaasi?
Matkustaessani Uuteen-Seelantiin 1980-luvun puolivälissä ajattelin sen olevan samanlainen kuin Australia, liberaali ja rento.
Saavuin maahan sunnuntaina ja kaipasin eteeni päivän lehteä ja virkistävää tuopillista olutta. Järkytyksekseni sain kuulla, että sunnuntaisin lehti ei ilmesty ja baarit ovat kiinni.