Näkökulmat

Keskiyön aikaan

Sodissa kuolee historiallisen vähän ihmisiä, mutta siitä huolimatta ihmiskunnan tulevaisuus näyttää synkältä.

Muistatte varmasti, miten Tuhkimon oli poistuttava tans­siaisista kesken kaiken. Hyvä haltiatar oli loihtinut Tuhkimolle kauniin mekon ja prameat vaunut, mutta kellon lyödessä kaksitoista taika raukesi, mekko muuttui taas ryysyiksi ja vaunut kurpitsaksi.

Juhlat ovat usein parhaimmillaan sydänyöllä, ja Tuhkimoltakin ajankulu unohtui, kun hän sai tanssia komean prinssin kanssa. Kiirehän siinä tuli, kun kello alkoi lyödä.

Koko ihmiskunta tanssii tällä hetkellä Tuhkimon lailla, ja kello tikittää. Eikä mikä tahansa kello, vaan Bulletin of the Atomic Scientists -järjestön ylläpitämä Tuomiopäivän kello.

Vuonna 1947 luotu Tuomiopäivän kello on yksinkertainen symboli sille, miten lähellä tuhoaan ihmiskunta on. Kellonaika päivitetään vuosittain tammikuussa. Toisinaan viisareita siirretään eteenpäin, toisinaan taaksepäin.

Tänä vuonna viisarit pidettiin paikallaan edellisvuoden lukemissa: kello on nyt kaksi minuuttia vaille puolenyön. Viimeksi olemme olleet yhtä lähellä tuhoa 1950-luvulla, ydinaseiden kehittelyn hulluimpina vuosina.

Ihmiskunnan tragedia ei ole tietämättömyys vaan toimettomuus.

Tuomiopäivän kellon uhkaava lukema tuntuu olevan risti­riidassa sen kanssa, että tilastojen valossa elämme kutakuinkin historian rauhaisinta aikaa. Toisen maailmansodan ­jälkeen kehityksen suunta on ollut johdonmukainen: sodissa ja konflikteissa kuolee nykyään vähemmän ihmisiä kuin koskaan.

Näennäinen ristiriita selittyy sillä, että vaikka takanamme on suhteellisen rauhallisia vuosia, ydinasetutkijat arvioivat sitä, miltä lähitulevaisuutemme näyttää. Aiemmin Tuomiopäivän kello hei­jasteli nimenomaan ydin­sodan uhkaa, mutta 2000-luvulla viisareiden siirtelyssä on huomioitu myös ilmastonmuutos yhtenä keskeisenä uhkatekijänä ihmiskunnalle.

Miltä tulevaisuus siis näyttää? Jatkuuko suotuisa kehitys vai onko edessämme katastrofi?

Olen itse taipuvainen näkemään asiat aina turhankin synkästi. Maailmanrauha ja ilmastonmuutoksen pysäyttäminen – tai edes kohtuullinen hillitseminen – vaikuttavat lohduttoman etäisiltä.

Mutta kuten Keijo Lakkala tässä lehdessä julkaistussa esseessään muistuttaa, myös utopistisia tavoitteita kannattaa tavoitella. Ne toimivat samalla muistutuksena siitä, että vallitseva asiaintila ei ole mikään luonnonlaki. Sodat ja ympäristöongelmat ovat ihmisen luomuksia, ja halutessaan ihminen voi niihin myös puuttua.

Ihmiskunnan tragedia ei ole tietämättömyys vaan toimettomuus. Olemme kuin muotihuumeita nappaillut Tuhkimo, joka vain kiihdyttää tanssiaan, vaikka kello lyö.

Jos maailman tila ahdistaa liikaa, on ihan sallittua välillä tanssia ja unohtaa hetkeksi kaikki huolet. Mutta vain hetkeksi. Sitten on taas käytävä töihin. Kellojen viisarien siirtämisessä taaksepäin tarvitaan kaikkien panos.

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Olet nyt varjossa ""staging"". Poistu