Kirja. ”Aika tekee jotain ihmiselle, koska ihminen ei ole kone, jonka voi panna päälle tai pois päältä.”
Ei ole jokapäiväistä, että romaani koskettaa, sivistää ja tuntuu niin tärkeältä ja ajankohtaiselta kuin saksalaisen kirjailija Jenny Erpenbeckin juuri upeasti suomennettu romaani Mennä, meni, mennyt.
Tarinan keskiössä ovat eri Afrikan maista paenneet ihmiset, jotka ovat ylittäneet Välimeren huterilla veneillä, selvinneet matkasta ja hakeneet turvapaikkaa Saksasta. Heidät on sysätty ajan ulkopuolelle, odottamaan päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia. Romaanin alkutilanteessa he ovat pystyttäneet eräänlaisena mielenilmauksena Berliinin keskustaan väliaikaisen majoituksen.
Romaanin kirkas timantti on sen näkökulmahenkilö, Itä-Saksassa syntynyt Richard, joka seuraa uutisia protestista ja kiinnostuu turvapaikanhakijoista, jotka eivät halua paljastaa nimiään. Richard on itsekin elänyt Berliinin muurin murtumisen jälkeen arkea, jossa häntä on vain juuri ja juuri siedetty. Hän on älykkö, eläkkeelle jäänyt klassisten kielten professori ja leski.
Richard seuraa turvapaikanhakijoiden elämää Berliinin keskustassa ja myöhemmin naapurustossaan, jonka vanhainkotiin ihmiset majoitetaan. Richard pohtii omia ja muiden ihmisten arvoja. Erpenbeckin romaani ei kuitenkaan ole eurooppalaisen miehen egoistinen tutkimusmatka. Se on pikemminkin kuulas ja kirkkain lausein etenevä humaani puheenvuoro.
Richard menee turvapaikanhakijoiden luo ja kysyy heiltä arkisia asioita synnyinmaista, töistä, perheistä, rakkaudesta, sodasta, menettämisestä, pelosta, toivosta – ihan kaikesta. Nimettömät miehet muuttuvat yksilöiksi, joilla on nimet. Samalla kun Richard kuuntelee elämäntarinoita, syntyy ystävyyttä ja yhteiseloa. Syntyy romaanin sivuja, joita varjostavat eurooppalaisen turvapaikkapolitiikan kohtuuttomat koukerot.
Jenny Erpenbeck on kirjoittanut upean teoksen, jonka havainnot ovat teräviä ja hyvällä tavalla riisuttuja, myös kielellisesti. Richard seuraa, miten turvapaikanhakijat opettelevat saksan kieltä, sen sanoja ja aikamuotoja: mennä, meni, mennyt. Futuuria he eivät tunne. Miehet tekevät ruokaa, soittavat musiikkia, nukkuvat. He odottavat. Huolimatta arkisista teoista ja aktiivisista ponnisteluista välitila on välitila, hitaasti mateleva ja epävarma.
”Aika, jolloin ihminen ei tiedä, miten hänen elämästään voisi tulla elämä, täyttää jokapäiväiseen toimettomuuteen vajonneen päästä varpaisiin”, Erpenbeck kirjoittaa.