Tein nuoruudessani pitkän matkan Aasiaan maata pitkin. Kuljin Venäjän, Mongolian ja Kiinan halki Intiaan ja Nepaliin junilla, busseilla ja liftaamalla.

Monista liftikyydeistä yksi mieleen jäänyt vei minut Venäjän Ulan-Udesta Mongolian Ulan Batoriin. Sain kyydin komeaa valkoista rekkaa ajaneelta venäläiskuskilta. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta se selvisi, että hänkin oli matkalla Ulan Batoriin. Vähitellen ymmärsin kuskin eleistä myös, että hänellä oli harvinaisen herkullinen kuorma: auto oli täynnä jäätelöä!

Köröttelimme aikamme pitkin kuoppaisia teitä, kunnes saavuimme Mongolian rajalle. Rajamuodollisuuksiin meni noin viisi tuntia, ja auto tutkittiin perin pohjin. Huumekoirakin käytettiin haistelemassa jäätelökuormaa. Osansa rekan lastista saivat toki myös auringon paahteessa työskennelleet rajaviranomaiset.

Raja-asemalla lämpöä oli 34 astetta, mutta sain onneksi istua rekan ilmastoidussa nupissa jäätelöä syöden ja elokuvia litteältä näytöltä katsoen. Melkoista luksusta. Elokuvissa oli tietysti dubbaus venäläiseen tyyliin tehtynä: yksi ja sama ääni lukee kaikkien näyttelijöiden repliikit lakoniseen sävyyn.

Mongolialainen tullivirkailija tiedusteli minulta, harrastanko uintia. Erikoista kyllä, sain kuulla tämän kysymyksen useaan otteeseen matkani varrella. Kaipa minä sitten näytin uimarilta, mutta vastasin, että nämä hartiat on hankittu ihan vain tallitöitä tekemällä.

Mongolian puolella rekka aiheutti melkoista mielenkiintoa. Lapset vilkuttivat suippolakit päässä iloisesti kylien raiteilla ja hevosten selästä. Perillä Ulan Batorissa olimme iltamyöhään. 

Sain jäädä rekan kakkosvuoteelle­ yöksi. Illan hämärtyessä seurasin, kuinka jäätelölaatikoita purettiin autosta käsin kantaen useamman tunnin ajan. Mongolialaiskauppiailta jäivät saamatta puolenkymmentä vaniljatötteröä, jotka olin pitkän päivän aikana syönyt suuhuni.