Vuonna 2008 Intian Keralasta kotoisin oleva Abhi sai töitä Bah-
rainista. Hän pääsi mekaanikon avustajaksi ja ansaitsi huomattavasti paremmin kuin Intiassa. Muutto Bahrainiin tarjosi työttömälle, vain peruskoulun suorittaneelle Abhille mahdollisuuden parempaan elintasoon. 

Todellisuus osoittautui kuitenkin paljon karummaksi. Nyt yksitoista vuotta myöhemmin Abhi muistelee, miten ahdistunut hän oli ensimmäiset vuodet Bahrainissa. 

Hän ei halua esiintyä jutussa koko nimellään.

”Esimieheni otti minulta passin pois heti tavattuamme, koska sitä tarvittiin oleskeluluvan käsittelyyn. Seuraavan kerran sain sen takaisin vasta ensimmäiselle lomalle lähtiessäni. En kyseenalaistanut asiaa, koska kaikille siirtotyöläisille tehtiin samoin”, Abhi kertoo puhelinhaastattelussa. 

Passin viemistä Abhi ei osannut alkuun murehtia, mutta työ- ja asumis­olosuhteet järkyttivät häntä.

”Asuntolassa meitä oli ehkä 200–250 miestä ja käytössä oli vain kymmenen vessaa ja suihkua. Huoneisiin ei mahtunut muuta kuin kerrossängyt eikä omaa rauhaa ollut lainkaan.” 

Aamuisin ennen töihin lähtöä Abhi jonotti tunnin vessaan pääsyä. Asiat piti hoitaa nopeasti tai muut jonossa olijat alkoivat valittaa oven ulkopuolella. 

Työtä tehtiin kuutena päivänä viikossa ja usein 12 tunnin vuoroissa. Abhi ei saanut tehtävään mitään perehdytys­tä, eikä työnantaja tarjonnut suoja­varusteita. 

Abhi itse selviytyi lopulta vähäisillä vammoilla, mutta monelta hänen kollegaltaan silpoutui sormia irti. Lisäksi yksi hänen ystävänsä putosi rakennustelineiltä ja sai selkärankavamman. 

”Hän ei koskaan palautunut työkykyiseksi eikä saanut kuntoutusta Bahrainissa. Työnantaja lähetti hänet takaisin Intiaan eikä korvannut onnettomuudesta aiheutuneita vammoja”, Abhi kertoo.

Työpäivät saattavat kestää 12–18 tuntia ja töitä tehdään kuutena päivänä viikossa.

Persianlahden maissa matalapalkkaiset työt teetetään suureksi osaksi aasialaisilla siirtotyöläisillä. Heitä arvellaan olevan kaikkiaan noin 25 miljoonaa, ja esimerkiksi Qatarissa he muodostavat 90 prosenttia väestöstä. Eniten siirtotyöläisiä tulee Intiasta, Pakistanista, Nepalista, Bangladeshista, Indonesiasta ja Filippiineiltä. Suurin osa miehistä työskentelee rakennustyömailla, maataloudessa ja öljykentillä, naiset puolestaan kotiapulaisina ja siivoojina. 

Halukkaita lähtijöitä riittää. Monille siirtotyöläiseksi lähteminen on ainoa tarjolla oleva vaihtoehto nousta köyhyydestä. Paremman toimeentulon lisäksi työntekijöille luvataan ilmainen asunto, sairaus­vakuutus ja työnantajan maksamat lennot. 

Valitettavasti lupaukset ovat usein liian hyviä ollakseen totta. Siirtotyöläisen harteille lankeaa raskas velkataakka jo rekrytointivaiheessa. Persianlahden maiden sopimuksien mukaan työnantajan kuuluu maksaa rekrytoinnista aiheutuvat kulut. Tästä huolimatta lähtömaissa toimivat rekrytointiyritykset perivät maksut ulkomaille haluavilta, ja takaisinmaksuun voi kulua kahden vuoden palkka. 

Lisäksi työntekijää saattaa uuteen maahan saapuessa odottaa täysin erilainen työ kuin mitä työsopimuksessa lukee. Moni joutuu hyväksymään uuden työn ja usein huonomman palkan ja etuudet kuin mitä lähtömaassa oli sovittu. Velkataakan vuoksi vaihtoehtoja ei juuri ole.

Työpäivät saattavat kestää 12–18 tuntia ja töitä tehdään kuutena päivänä viikossa. Osasyynä pitkiin päiviin on, että siirtotyöläiset haluavat tehdä ylitöitä, jotta saisivat enemmän rahaa lähettäväksi kotiin. 

Uupumus onkin siirtotyöläisten yleisimpiä ongelmia. Lisäksi heillä esiintyy paljon työstä johtuvia vammoja, sairauksia ja mielenterveysongelmia. ­Itsemurhat ja työperäiset kuolemat ovat valitettavan yleisiä, vaikka työnantajat pyrkivät salaamaan niiden määrää. Naiset puolestaan ovat suuressa riskissä joutua seksuaalisen väkivallan kohteeksi. 

Tyypillisimpiä työtapaturmia ovat putoamiset ja altistuminen haitallisille aineille. Oman lisänsä vaarallisiin työoloihin tuo Persianlahden ilmasto. Vaikka monessa maassa laki kieltää työn tekemisen ulkona päivän kuumimpaan aikaan, työt eivät pysähdy.

Ansaittua lepoa ei ole tarjolla myöskään raskaan työpäivän jälkeen. Kotimatkat voivat olla todella pitkiä, koska siirtotyöläisten asuntolat sijoitetaan usein kaupunkien laitamille, hankalien kulkuyhteyksien päähän. Amnesty International julkaisi vuonna 2016 raportin Qatarista, jossa siirtotyöläisten asuntoloiden olosuhteet olivat epäinhimilliset ja terveydelle vaaralliset. Asuntolat olivat täyteen ahdetut, viemärit tulvivat lattioille ja keittiö oli hyvin likainen.

Siirtotyöläisiä ei juuri näe viettämässä vapaa-aikaa ostoskeskuksissa tai ravintoloissa. Viikon ainut vapaapäivä kulutetaan usein asuntolassa, koska matka kaupunkiin maksaa liikaa. 

Siirtotyöläisten riiston taustalla ovat Persianlahden maiden alkeelliset työlait ja niin kutsuttu kafala-järjestelmä. Kafalan mukaan työnantaja on vastuussa ulkomaalaisesta työntekijästään. Työnantajan velvollisuutena on hoitaa työntekijöille työviisumi, asuminen ja sairasvakuutus. 

Ulkomaalaiset työntekijät saavat olla maassa vain niin pitkään kuin heidän työsopimuksensa on voimassa. Kafala siis ylläpitää väliaikaista ulkomaalaista työvoimaa, koska siirtotyöläisteni ei ole edes mahdollista hakea pysyvää oleskelulupaa eikä heillä ole oikeutta sosiaaliturvaan. Valtiot puuttuvat hyvin harvoin siirtotyöläisten asemaan tai valvovat heitä koskevien lakien noudattamista. 

Siirtotyöläiset ovat heikosti koulutettuja. Lukutaidottomuus, tietämättömyys omista oikeuksista ja köyhyys tekevät heistä erityisen alttiita hyväksikäytölle. Esimerkiksi passien haltuunotto rikkoo lakeja ja ihmisoikeuksia, mutta on yleinen käytäntö. Siirtotyöläisten riisto onkin ollut enemmän sääntö kuin poikkeus. Jotkut joutuvat pakkotyöhön tai ihmiskaupan uhreiksi.   

”Siirtotyöläisille tulisi järjestää koulutusta ja tiedotusta kohdemaan oloista, perusoikeuksista ja kuumasta linjasta, josta työntekijät voivat saada apua ongelmatilanteissa”, toteaa Tarja Valtonen, joka toimii kansainvälisen toiminnan suunnittelijana Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksessa (SASK). 

Valtosen mukaan olisi myös tärkeää, että siirtotyöläisiksi lähtevät järjestäytyisivät ammattiliittoihin kotimaissaan. Kotiin palanneet voisivat kouluttaa uusia lähtijöitä. 

Kafalaa on kritisoitu paljon ja kansain­väliset ihmisoikeusjärjestöt ovat vaatineet hallituksia luopumaan siitä. Pieniä askeleita parempaan suuntaan onkin tehty, mutta lakien täytäntöönpano ja valvonta on puutteellista. Esimerkiksi Bahrainissa kotiapulaisiin sovelletaan nykyään työlakeja. Bahrain on myös antanut vapauden vaihtaa työpaikkaa ilman työnantajan suostumusta. 

Qatar puolestaan ilmoitti lokakuussa 2018 uudistaneensa kafalaa siten, että työntekijät saivat vapauden poistua maasta ilman työnantajan lupaa. On kuitenkin työnantajasta kiinni, palauttaako hän passin työntekijälle, sillä lain valvonta on heikkoa.

SASK:n Tarja Valtosen mukaan tärkeintä olisi, että Persianlahden maat ratifioisivat Kansainvälisen työjärjestön ILO:n järjestäytymis- ja neuvotteluoikeuksia sekä työturvallisuutta ja työterveyttä koskevat yleissopimukset. Ammattiliittojen toiminta on hyvin rajattua ja useimmissa Persianlahden maissa jopa kiellettyä. 

”Ammattiliitot voivat tarjota käytännöllistä apua työntekijöille ja yrittää luoda painetta työnantajia kohtaan. Mutta jos työnantajat ja valtiot ovat täysin välinpitämättömiä, keinot ovat rajalliset.”

”Esimieheni otti minulta passin pois heti tavattuamme. Sain sen takaisin  lomalle lähtiessäni.”

Vaikka mieli muuttuisi, maasta on vaikea poistua, jos passi on viety ja työntekijällä velat niskoillaan. Esimerkiksi Abhi pääsi käymään kotona Intiassa ensimmäisen kerran vasta kahden työvuoden jälkeen. 

Yleensä loman ajankohdan päättää työnantaja ja sen odottamiseen voi mennä vuosia. Raskainta Abhille olikin se, ettei hän päässyt osallistumaan perheensä juhliin ja hautajaisiin. 

Lomille päästyään osa siirtotyöläisistä vetää omat johtopäätöksensä eikä enää palaa Persianlahdelle. Osa kuitenkin palaa kaikesta huolimatta takaisin vuodesta toiseen. Taloudellinen tilanne ja kotimaan työmahdollisuudet voivat olla sellaiset, että vaihtoehtoja ei juuri ole. 

Myös Abhi palasi Bahrainiin, koska muuta mahdollisuutta ei tuolloin ollut. Neljän vuoden jälkeen hänet ylennettiin englannin taitojensa ansiosta työn­valvojaksi. Ylennyksen jälkeen työajoista tuli kohtuullisempia ja asumis­olotkin paranivat: uuden asuntolan huoneissa oli kahdeksan sijaan neljä miestä. Abhi kokee olevansa onnekas eikä tiedä, miten olisi selvinnyt, ellei ylennystä olisi tullut. 

Abhi asuu edelleen Bahrainissa. Hän ei halua leimata kaikkia arabeja siirtotyöläisten ongelmien aiheuttajaksi. Abhin esimiehet ovat aina olleet intialaisia ja hän ihmetteleekin, miksi he kohtelevat maanmiehiään huonosti. 

Vaikka työ- ja asuinoloissa on ollut pahoja puutteita, Abhi on saanut lähes aina palkkansa ajallaan. Tämän vuoden alusta hänen työnantajansa kuitenkin lopetti palkanmaksun.  Syy tähän ei ole selvinnyt, ja Abhi vei asian oikeuteen maaliskuussa. Esimies on yrittänyt jopa poliisin voimin saada Abhia muuttamaan pois asuntolasta. Abhilla on edelleen voimassa oleva työsopimus, jota esimies ei ole purkanut. 

Tällä hetkellä Abhi odottaa oikeuden päätöstä. Hän on toiveikas sen suhteen, että oikeus on hänen puolellaan. 

Oikeuden päätöstä odottaessaan Abhi on alkanut etsiä uutta työpaikkaa. Hän haluaa kaikesta huolimatta vielä jäädä Bahrainiin muutamaksi vuodeksi. Työllisyystilanne Intiassa on huono, ja Abhin työ- ja asuin­olot ovat parantuneet vuosien aikana niin, että hän on viihtynyt. 

Maksamattomien palkkojen vuoksi Abhista on tullut ystäviensä tuesta riippuvainen. Jos häätö asuntolasta tulee, hän joutuu kadulle. Abhi on pyytänyt työsopimuksen päättämistä ja passiaan takaisin – tuloksetta. Jos työnantaja päättää työsuhteen eikä palauta passia, Abhista tulee laiton siirtolainen, mikä puolestaan voi johtaa vankilatuomioon.