Bussi kiitää pitkin neuvostoleveää katua. Horisontissa kolme metallista liekkiä kurottaa kohti taivasta. Liekkitornit näkyvät lähes kaikkialle kaupunkiin ja öisin ne muuttuvat valoshow’ksi.
Vasemmalla puolellani on pieteetillä parturoitua nurmikkoa rantapuistoineen ja mustana levittyvä Kaspianmeri, oikealla vilahtavat Louis Vuittonin ja Chanelin liikkeet. Jalkakäytävät kiiltävät uutuuttaan. Olemme saapuneet Azerbaidžanin pääkaupunkiin Bakuun.
Osallistun Bakussa eurooppalaisten opiskelijoiden kattojärjestön liittokokoukseen. Vastalauseena sille, että liittokokous on myönnetty ihmisoikeusongelmistaan tunnettuun maahan, järjestöt ovat vaatineet Bakun liittokokousta edeltävän seminaarin keskiöön ihmisoikeudet. Välikohtaus marinoituu ilmassa.
Parin päivän jälkeen näen selvemmin. Valtavat kadut ovat muutamia ohikiitäviä autoja lukuun ottamatta hiljaisia. Yöllä loisteliaan näköiset kerrostalot katsovat kohti luksusostoskatua pimein silmin. Rakennusten julkisivut ovat sileitä kuin botoxin jäljiltä.
Myöhemmin luen, että noin kaksisataa neuvostoaikaista asuinrakennusta on saanut styroksikatteen Bakun kaunistaessa julkisivuaan vuoden 2015 Euroopan kisoihin. Kuusi kuukautta myöhemmin 15 ihmistä kuolee tulipalossa. Tulipalon tuhoisuuden yhdeksi syyksi osoittautuu neuvostoaikaisten rakennusten julkisivujen “kaunistamiseen” käytetty helposti syttyvä styroksi.
Myös kokouksen tarkkaan rakennettu julkisivu murtuu Kaukasian ihmisoikeustilannetta koskevassa keskustelussa. Azerijärjestöt puolustavat kiihkeästi presidentti Əliyevia ja syyttävät vangittuja toimittajia maanpettureiksi – samaisia, joita Amnesty kutsuu mielipidevangeiksi.
Puolistoista vuotta myöhemmin Azerbaidžanin liitot potkitaan pois kattojärjestöstä liittokokouksen lähes yksimielisellä päätöksellä.