Paljon on työtä tehtävänä, ennen kuin bambupuun runko päätyy metsästä markkinoille.

Metsätyömiesten kiusana ovat iilimadot ja kiimaiset elefantit, uittomiesten riesana puolestaan jokirosvot ja lahjuksia keräävät poliisit. Lisäksi viljelijän ja jälleenmyyjien välillä käydään alituista kinastelua hinnoista.

Shaheen Dill-Riazin dokumentti Bamboo Stories seuraa bambun matkaa ja bambutyöläisiä Bangladeshissa. Elokuva sai maailmanensi-iltansa tammikuun lopussa Helsingin Docpoint-festivaalilla.

”On tavallaan outoa tuoda tällainen elokuva lumiseen Helsinkiin, mutta siitähän elokuvissa on kyse: katsojien viemisestä maailmaan, joka ei ole heille tuttu”, Dill-Riaz sanoo.

Bamboo Storiesin kuvaama yhteiskunta ja kulttuuri ovat monessa suhteessa niin etäällä Suomesta kuin mahdollista. Bambutyöläisten elämässä voi silti nähdä yhtäläisyyksiä takavuosien suomalaisten tukkijätkien elämään.

Bangladeshin bambujätkien arki on kaikkea muuta kuin romanttista.

Suomessa tukkilaiselämä on jo vajonnut historiaan ja muuttunut romanttisen nostalgian kohteeksi. Bangladeshin bambujätkien arki on kaikkea muuta kuin romanttista. Työ on raskasta ja kehnosti palkattua. Miehillä on tiettyä ammattiylpeyttä, mutta useampikin elokuvan henkilö toteaa, että ei toivo lastensa jatkavan samassa työssä vaan hankkivan koulutuksen ja paremman ammatin.

”Bambun viljely ja myynti on hiipuva elinkeino. Bambun käyttö rakennusmateriaalina on vähentynyt, kun sitä on korvattu muovilla, metallilla ja betonilla”, Dill-Riaz kertoo.

”Sama ilmiö toistuu eri puolilla maailmaa: vanhat ammatit katoavat. Mutta elokuvani kuvaamilla ihmisillä ei ole mitään uutta ammattia, johon siirtyä. Maaseudun elinkeinojen näivettyessä ihmiset joutuvat muuttamaan kehnojen töiden perässä saastuneeseen kaupunkiin.”

Bambujätkien elämä on köyhää, mutta ei silti lohdutonta. Yksi Dill-Riazin aiemmista elokuvista seurasi laivanpurkajia, joiden työnä on käytöstä poistettujen rahtilaivojen purkaminen. Heidän työnsä on vielä monin verroin vaarallisempaa ja raskaampaa.

Bamboo Storiesissa nähdään kohtaus, jossa yksi työmiehistä vie nipun bamburunkoja tykötarpeiksi oman kotinsa korjailuun – käytännössä siis varastaa työnantajaltaan. Dill-Riazin mukaan ei ole mitään pelkoa siitä, että varkauden näyttäminen elokuvassa toisi miehelle vaikeuksia.

”Hän on hyvin arvostettu työntekijä. Voi olla, että hänelle esitetään elokuvan johdosta joitakin kysymyksiä, mutta todennäköisesti se vain kohentaa hänen asemaansa työnantajan silmissä.”

Dill-Riaz on syntynyt ja varttunut aikuiseksi Bangladeshissa. Suurimman osan aikuisiästään hän on kuitenkin asunut Saksassa, jonne hän muutti 23-vuotiaana vuonna 1992.

Aiheet dokumentteihinsa Dill-Riaz on löytänyt enimmäkseen vanhasta kotimaastaan. Bambujätkien ja laivanpurkajien lisäksi hän on kuvannut muun muassa koraanikouluja sekä nuorta poikaa, joka ansaitsee elantonsa kiertämällä Bangladeshin syrjäseutuja ja tarjoamalla ihmisille kännykällään yhteyden ulkomaailmaan.

”Minulla ei ole Bangladeshiin erityisen tunteikasta suhdetta, mutta ei minulle toisaalta ole muodostunut sellaista Saksaankaan. Olen juurtunut Eurooppaan ja minulla on Puolassa asuva 17-vuotias poika, mutta olen silti ulkopuolinen.”

Dill-Riaz lisää, että ulkopuolisuuden kokemus elokuvantekijälle hyödyksi, mutta yksityiselämän kannalta ei niinkään.

Ulkopuolisuuden tunnetta lisäävät kiristyneet asenteet maahanmuuttajia kohtaan. Siirtolaisvastainen Vaihtoehto Saksalle -puolue (AfD) on lisännyt kannatustaan. Dill-Riaz ei ole henkilökohtaisesti kohdannut rasismia, mutta on silti huolissaan yhteiskunnan ilmapiirin muutoksesta.

”Minulla on ystäviä, joiden en olisi ikinä voinut kuvitella kannattavan AfD:tä, mutta heidän ajattelunsa on muuttunut. Olemme yhä ystäviä ja yritän ymmärtää heitä, mutta se on hyvin vaikeaa.”

Docpoint-festivaali jatkuu 3.2. asti. Bamboo Storiesista näytöksiä vielä 31.1., 1.2. ja 2.2.