Helmikuun alussa kuolleen mäkihyppääjä Matti Nykäsen henkilöhahmossa yhdistyvät urheilullinen ylivoima ja vuosien saatossa syventyneet henkilökohtaiset ongelmat. Juuri Nykäsen henkilöhahmon ristiriitaisuus tekee sekä hänestä itsestään että hänen kuolemaansa seuranneesta julkisesta keskustelusta antropologisesti kiinnostavia pohdinnan aiheita.
Uskontoantropologian piirissä käyty keskustelu niin sanotusta veijari- eli trickster-hahmosta auttaa ymmärtämään maailman parhaana mäkihyppääjänä pidetyn Nykäsen henkilöhahmoa. Veijarihahmo on yhteisön rajoja rikkova myyttinen sankari. Hän ei välitä vallitsevasta moraalista, mutta kykenee silti – ja ehkä juuri siksi – ylittämään vakiintuneet rajat ja luomaan jotain aivan uutta.
Samalla veijarihahmo auttaa omaa yhteisöään, ja nostaa sen ikään kuin uudelle tasolle. Näin Nykänen teki mäkihyppyurallaan. Mitaleja kahmiessaan hän loi samalla kuvaa Suomesta ja aihetta kansalliseen ylpeyteen: onhan juuri urheilu kansallistunteen ilmaisijana ja vahvistajana eräs tärkeimmistä arkisen nationalismin ilmenemismuodoista.
Mäkikotkan sädekehää on vahvistanut se, että dopingin piinaaman huippu-urheilun maailmassa Nykäsen voitot olivat tämän päihdeongelmista huolimatta puhtaita.
Veijarihahmona Nykäsellä oli myös pimeä puolensa. Maailman paras mäkihyppääjä oli samalla väkivaltainen tuurijuoppo, jonka edesottamuksista saatiin lukea iltapäivälehtien palstoilta vuosikymmenestä toiseen. Mäkihyppyuran iskelmälaulajan uraan vaihtanut Nykänen muuttui monen suomalaisen silmissä pikkuhiljaa sankarista pelleksi.
Välittömästi Nykäsen kuoleman jälkeen julkisessa keskustelussa tapahtui nopea siirtymä takaisin sankarimyytin puolelle. Kulttuurintutkija Rene Girardin ajatukset uhraamisen logiikasta auttavat ymmärtämään tätä muutosta. Girardilaisittain voi sanoa, että urheilu-uransa lopettanut Matti Nykänen oli hankalassa välikategoriassa, mutta kuoltuaan hän viimein toteutti uhripotentiaalinsa ja ylevöityi.
Median myllytyksessä Nykänen pikkuhiljaa uhrattiin kansallisen naureskelun alttarille. Nyt tunnemme kollektiivina syyllisyyttä tästä ja halua ylevöittää sankarimme uudelleen.
Nykäsen kohdalla tulee myös esiin, miten sankarille sallitaan usein sellaista, mikä leimaisi keskivertoihmisen voimakkaasti. Esimerkiksi päihdeongelma ja naisiin kohdistuva väkivalta ovat asioita, jotka suomalaisessa yhteiskunnassa ovat varsin tuomittavia – joskin silti käytännössä valitettavan yleisiä. Mäkikotkan sädekehää “hölmöilyt” eivät kuitenkaan riistäneet.
Asia tuli kouriintuntuvalla tavalla selväksi, kun toimittaja Suvi Auvinen viittasi Nykäseen tämän kuoleman jälkeen naistenhakkaajana. Auvisen Twitter-kommentti herätti runsaasti keskustelua ja sai osakseen myös hyvin vihamielistä palautetta.
Keskustelua voi tulkita yhtäältä siten, että merkkihenkilön vastakohtaisuudet jakavat yleisöä. Toisaalta kyse on myös siitä, että ihmiset kaipaavat sankareita, kuten väitöskirjatutkija Riikka Purra toi esille.
Auvisen kaltaiset radikaalit keskustelijat haluavat rikkoa vallitsevia myyttejä ja ravistella ihmisten luutuneita käsityksiä. Toisinaan tämä on perusteltua, sillä jotkut myytit voivat olla kuluttavia ja vahingollisia. Silti ihmiset tarvitsevat esikuvia ja yhdistäviä myyttejä. Siksi myyttien purkaminen ei ole yksinomaan vapauttavaa.