Pariisin Notre Damen katedraalin sytyttyä ilmiliekkeihin tapahtumasta muodostui globaali, medioitunut sururituaali. Monet kaivoivat esiin valokuvat Pariisin-matkaltaan, ja ilmaisivat tapahtuneen johdosta surua ja menetystä sosiaalisessa mediassa.
Vuonna 1345 valmistuneen Notre Damen symbolinen merkitys on monien pyhien rakennusten tavoin henkisyyttä moniselitteisempi. Katedraali on valtion omistuksessa, ja siitä on muodostunut yksi Pariisin suosituimmista turistikohteista, osittain sen keskeisen sijainnin vuoksi. Victor Hugon romaani Pariisin Notre Dame teki rapistuneesta katedraalista 1830-luvulla Ranskassa tunnetun. Disneyn elokuvaversio kirjasta vuonna 1996 nosti sen maailmankartalle. Sillä on siis monia sekulaareja merkityksiä myös niille, jotka eivät ole käyneet Pariisissa.
Katedraalin sureminen ei näyttäydy poliittisena kannanottona, sillä palo syttyi vahingossa. Tämä yhdessä palon aiheuttaman kansainvälisen surureaktion kanssa takasivat sen, että Notre Damen kohtalo sai maailman varakkaimmat tarjoamaan toinen toistaan suurempia lahjoitussummia rakennuksen restauroimiseksi.
Rikkaiden kilpailu lahjoituksissa sai antropologien tutkiman potlachin, Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöjen lahjanantoperinteen, tunnusmerkkejä. Siinä päälliköt kilpailevat valta-asemasta yhä suurempia lahjoja antamalla. Satoja miljoonia oli kerätty lahjoituksina jo vuorokausi Notre Damen tulipalosta.
Monien mielestä on parempi, että miljardöörit rahoittavat korjaustyöt kuin että Notre Dame kunnostettaisiin verorahoilla. Lahjoituksia seurasi kuitenkin vastareaktio somessa. Ihmiset kysyivät, miksi Notre Dame keräsi enemmän varoja kuin monet hyväntekeväisyyskampanjat luonnonkatastrofien tai aseellisten konfliktien uhriksi joutuneiden auttamiseksi tai köyhyyden poistamiseksi. Vasta-argumenttina monet ovat todenneet, että Notre Damea ei tulisi verrata sotaan ja rakenteelliseen eriarvoisuuteen, sillä niitä ei ratkaista yksityisillä lahjoituksilla.
Filosofi Judith Butler on soveltanut sodan kontekstissa ajatusta “surtavuudesta”. Hän on ehdottanut, että yksi tapa tarkastella sitä, keitä “me” olemme, on kysyä keiden elämiä pidetään arvokkaina ja surraan, ja keiden elämät eivät aiheuta surureaktiota.
Butlerin mukaan on olemassa elämiä, jotka eivät ole surtavia, koska niitä ei koskaan ole ymmärretty eläminä samassa merkityksessä kuin omamme. Butler muistuttaa suremisen olevan poliittista. Hallitukset ja media vaikuttavat siihen, ketkä esitetään suremisen arvoisina. Tieto tuhansien siviilien kuolemista sodissa ei aiheuta globaalia surureaktiota tai rikkaiden lahjoitusjuhlaa.
Tunnetun maamerkin näkeminen ihmisenkaltaisena, ja vertaus ihmiselämien ja Notre Damen välillä, ei ole täysin tavatonta. Notre Damen surtavuuden rinnastaminen ihmiskohtaloihin tuo esille monien kokemuksen ihmiskunnan jakautumisesta surtaviin ja ei-surtaviin. Historiallisen rakennuksen kunnostaminen tulkitaan eurooppalaisen, yläluokkaisen hyvinvoinnin ensisijaisuutena suhteessa globaaliin inhimilliseen kärsimykseen.
Notre Damen palo toi esiin yhä syvenevän kuilun rikkaiden ja köyhien välillä. Ihmisten turhautuminen eriarvoisuuteen, nykykapitalistisiin valtarakenteisiin, yhä kasvavaan prekaarisuuteen ja vaurauden epäsuhtaiseen jakautumiseen näkyy Notre Damen kirvoittamissa kriittisissä reaktioissa ja kuukausia jatkuneessa keltaliivien liikehdinnässä Ranskassa.