Lukion ensimmäistä luokkaa käyvä esikoiseni tuskailee tulevaisuutensa kanssa. Mihin ammattiin hän on tähtäämässä, tarvitseeko hän siihen pitkää matematiikkaa?
Äitinä rauhoittelen häntä, ei mitään hätää. Itse en tiennyt vielä lukion lopussakaan, mitä haluaisin isona tehdä. Tiesin vain yhden asian: osaan kirjoittaa. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen lähdin lapsenlikaksi Lontooseen. Siellä muistan selailleeni korkeakoulujen opinto-oppaita tämän yhden ainoan tiedon valossa. Äidinkielen opettaja? Kirjallisuudentutkija? Toimittaja?
Mutkien kautta saan tänä päivänä elantoni pääasiassa kirjoittamalla. Vahvuuteni on johdattanut minut tähän, missä olen nyt. Kun käyn puhumassa nuorille kouluissa, sanon heille aina saman asian: elämässä mennään eteenpäin vahvuuksilla, ei heikkouksilla. Tämä ei tarkoita sitä, ettei heikkouksiaan kannattaisi tiedostaa. Totta kai täytyy. Mutta niihin ei pidä jäädä kiinni. Kukaan ei osaa kaikkea eikä kenenkään tarvitse olla hyvä kaikessa. Nuoruudessa tärkeää on löytää joku suunta, jo se on riittävä: ankkuroituminen johonkin.
”Koululla on mahdollisuus muuttaa kokonaisten sukupolvien ajatusmaailmaa.”
Sanon toki muutakin: jos löydät jutun, josta nautit ja sytyt, keskity siihen. Luota omiin kykyihisi. Mieti, mikä sinulle on tärkeää. Elämän merkityksellisyyden mittari ei ole vain ura tai menestys. Älä tee elämäsi suuria valintoja pelkästään työmarkkinoiden tarpeita ajatellen. Se ei liene pitkällä tähtäimellä kovin kestävää.
Tämän lehden jutussa Tavoitteena hyvä ihminen (s. 20–25) Itä-Helsingin kielilukion ykköset pähkäilevät valintojensa edessä. Heidän huolensa ovat pitkälti samoja kuin kodissani kasvavan nuoren. Uuteen opetusohjelmaan tuotu matematiikan korostaminen muiden aineiden kustannuksella hämmentää monia. Kukaan nuori ei haluaisi tärkeiden ovien sulkeutuvan tässä kohtaa elämäänsä.
Lukiolaisten uupumuksesta kirjaa kirjoittava opinto-ohjaaja Liisa Huhta kannustaa (s. 16–19) nuoria leikkimielisyyteen. “Suorittajat voisivat seikkailla, ja seikkailijat vähän myös suorittaa”, hän sanoo.
Nuoruus on itsensä luomisen aikaa, mullistuksessa on ihmisen koko identiteetti. Siksi jatko-opintoihin ja työelämään valmistamisen ohella koululla on mahdollisuus muuttaa kokonaisten sukupolvien ajatusmaailmaa ja toimintaa: millaisia ihmisiä kasvatamme, miten ja millaiseen maailmaan?
Tulevaisuudentutkija Otto Tähkäpää pohtii jutussa koulun roolia ekologisen kriisin ratkaisemisessa: ”Onko koulu osa ratkaisua vai ongelmaa? Koulutus ylläpitää myös vallitsevia, kestämättömiä rakenteita.”
Kun ohjaamme lapsiamme ja nuoriamme, takerrummeko liiaksi tämän hetken todellisuuteen? Osaammeko ottaa huomioon, että kestävän tulevaisuuden pitäisi rakentua kokonaan toisenlaisen maailmankuvan varaan?