Bangladeshista Suomeen

Mengla Barai, 27: Elän kuin bangladeshilaismies

En ikinä opi pyöräilemään, ajattelin. Näin, miten miestäni Shyamalia ärsytti, etten onnistunut pysymään pystyssä, vaikka hän kuinka kannusti ja auttoi. ”Me olemme nyt Suomessa, täällä sinun pitää oppia”, Shyamal sanoi. 

Minua harjoitteleminen pelotti. Hänen pyöränsä oli minulle liian iso. Kun kaaduin pari kertaa, polveni meni ruhjeille. Lopetin siihen.

Lähdimme pari vuotta sitten Bangladeshista, koska meillä oli siellä ongelmia. Tulimme Suomeen ja anoimme turvapaikkaa. Ensimmäiset kuukaudet asuimme vastaanottokeskuksessa Helsingin keskustassa. Pistin heti merkille, että täällä naisetkin pyöräilivät. 

Kotimaassani Bangladeshissa vain pojat ja miehet pyöräilevät. Jos nainen tekee samaa, hänestä aletaan puhua ikävästi. Nuorena en koskaan edes ajatellut, että minäkin voisin olla pyöräilijä.

”Jo toisena päivänä pystyin ajamaan itse!”

 

Närpiöön Pohjanmaalle muutettuamme pyöräilystä olisi ollut paljon hyötyä, koska etäisyydet ovat pitkiä. Kolmas ja nykyinen kotimme löytyi Kristiinankaupungista. Vuosi sitten täällä järjestettiin pyöräkurssi ulkomaalaisille. Opettaja tuli Helsingistä Suomen Pyöräliitosta ja apuna oli vapaaehtoisia asukkaita.

Niin tutustuin Ameliaan, josta tuli kurssilla tukihenkilöni. Sain sopivan pienen harjoittelupyörän ja harjoittelimme aluksi tasapainoa ilman polkimia. Jo toisena päivänä pystyin ajamaan itse! Se oli niin ihanaa, tuli onnellinen olo uuden oppimisesta. 

Ostin kympillä käytetyn pyörän ja käytän sitä nyt lumettomana aikana kaikkeen liikkumiseen. Työmatkani keskustan hotelliin ei ole pitkä. On hauska huomata, että silti kunto kasvaa ja jaksan ajaa ylämäetkin. Shyamal on minusta ylpeä. Usein työpäivän jälkeen poljemme vanhaan satamaan virvelöimään ja onkimaan. Kalastus on toinen asia, jota kotimaassani naiset eivät tee.

Olen saanut näistä uusista taidoista itseluottamusta. Pyöräily kuuluu Suomen kulttuuriin. Kun osaan polkea, tunnen olevani enemmän kotona täällä. 

Minä ja mieheni odotamme edelleen turvapaikkapäätöstä. Käymme molemmat töissä, hän ravintolakokkina ja minä huonesiivoojana. Sen ansiosta teimme hiljattain uudet lupahakemukset työpaikkojemme perusteella. 

Kristiinankaupunki on mukavan rauhallinen paikka. En kaipaa ihmisruuhkia, sain niistä Dhakassa tarpeekseni. Olisi ihana jäädä tänne, jos vain saamme luvat ja töitä riittää. Seuraavaksi aion ilmoittautua aikuisten uimakouluun. 

Italiasta Kolumbiaan
Alberto Bruzzone, 45: Pääsin yhteyteen itseni ja luonnon kanssa

Asuin Espanjassa Pyreneiden vuoristossa 2000–2005. Koti sijaitsi lähellä Andorraa, parin tunnin ajomatkan päässä Barcelonasta.

Löysin lehti-ilmoituksen konferenssista, joka käsitteli Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen perinnetietoa. Puhujina oli tietäjiä Kolumbiasta ja Perusta. He puhuivat alkupäiskansojen opettajakasveista (plantas maestras) kuten ayuhuascasta, joka tunnetaan myös toisella nimellä jahe. Siitä valmistettava juotava uute aiheuttaa hallusinaatioita, joita pidetään terapeuttisina. Heidän tapansa mieltää nämä kasvit lääkkeiksi ja parantumisen välineeksi sekä perinnön välittäjäksi oli kiinnostavaa.

Viehätyin noista tapaamistani parantajista. He olivat yhteisöissään tärkeitä ihmisiä, joilla oli valtavasti tietoa, mutta he olivat hyvin vaatimattomia ja mutkattomia ihmisiä. Yhdessä oleminen oli jotain muuta kuin tärkeilevässä akateemisessa titteleiden maailmassa. 

Aloin perehtyä alkuperäiskansojen kulttuuriin ja heidän ajatteluunsa, koko kosmologiaan. Naturalistinen ja animistinen maailmankuva puhuttelivat minua: että koko elämä on koulu, jossa haetaan yhteyttä luontoon fyysisesti, henkisesti ja hengellisesti. Kasvien hyödyntäminen, kaikenlaiset kasvihoidot, olivat osa tätä kokonaisajattelua.

”Tärkein seremonia on kuitenkin arjessa perheen parissa.”

 

Pyreneillä olin tutustunut myös kolumbialaiseen vaimooni ja aloin puhua hänelle parantavista kasveista. Hän ei tiennyt niistä mitään. Eivät kaikki kolumbialaiset tunne perinneasioita.

Muutimme Anan kanssa kotimaahani Italiaan 2005 ja meille syntyi poika. Työllisyystilanne oli Italiassa huono, joten 2010 lähdimme Kolumbiaan. Aloin tehdä Bogotássa vapaaehtoistyötä kristillisessä nuorisojärjestössä, jonka työpajoissa tuettiin kovia kokeneita nuoria.

Järjestön seinällä oli maalaus, jonka oli tehnyt kolumbialainen parantaja. Sain tavata hänet ja menin hänen ohjaamaansa jahe-seremoniaan sitä varten rakennetussa talossa, malocassa. Tuo kokemus oli ensimmäinen seremoniani, jossa nautin jahea ja pääsin kosketuksiin itseni kanssa.

Jahe nautitaan juomalla, ja sen valmistavat seremoniaa johtavat parantajat. Juotuani jahen tunsin pientä huippausta ja menin oksentamaan malocan ulkopuolelle. Aistin kaiken vahvemmin kuin tavallisesti ja näin itseni ulkopuolelta käsin. Toinen minä seisoi edessäni ja sanoi: ”Mikä sun ongelma on? Lakkaa olemasta tyytymätön elämääsi ja päästä irti vihasta. ”

Koin, että tähän meni minuutteja, mutta voi olla, että olin ulkona puolikin tuntia. Tunsin, että olin yhteydessä elämäni sykliin, siihen, missä kohdassa olen elämässäni juuri sillä hetkellä.

Tuon jälkeen olen osallistunut seremonioihin säännöllisesti. Ne ovat minulle terapiaa, oikeastaan ryhmäterapiaa. Uskon, että ihmiset tarvitsevat yhä enemmän pysähtymistä ja sovinnon tekemistä menneisyytensä kanssa. Erityisesti täällä Kolumbiassa sen voi havaita. Ihmisten juuret ovat näissä alkuperäiskansojen perinteissä, ja yhä useampi haluaa ottaa tätä puolta haltuun ja olla yhteydessä luontoon.

Työskentelen dosenttina Bogotán italialaisessa instituutissa, vaimoni on sisustussuunnittelija. Olen oppinut alkuperäiskansojen seremonioihin osallistumalla, että tärkein seremonia on kuitenkin arkielämä perheen parissa: harmoniassa eläminen niin parisuhteessa kuin lasten kasvatuksessa.

Saksasta Kroatiaan 
Susi Petrijevcanin, 52: Päätin, että minähän opin tuon kakunteon

Olimme juuri muuttaneet Kroatiaan ja lähdin ruokakauppaan. Kysyin myyjältä, missä ovat sipulit. 

”Sinun puutarhassasi”, hän vastasi. 

Ei minulla ole puutarhaa, sanoin hämmästyneenä.

”Perusta sellainen”, totesi hän.

Olin asunut ikäni kerrostalossa ja asioinut aina supermarketeissa. Anoppi ja naapuri tulivat avukseni tekemään vihannesmaata. Täällä on oltava omavarainen. Talvella ei syödä tuoreita tomaatteja, vaan loppukesällä itse säilöttyjä.

Tutustuin mieheeni Sinisaan kotikaupungissani Ingolstadtissa, Münchenin lähellä. Hänkin on kasvanut Saksassa, mutta oli kotoisin entisestä Jugoslaviasta.

Tulin ensimmäistä kertaa Kroatiaan 1996, juuri maan itsenäistymistä seuranneen sodan jälkeen. En unohda sitä koskaan. Tien laidoilla oli tankkeja, talot olivat raunioina, eikä ihmisiä näkynyt missään. Sinisa itki koko matkan. 

Perille päästyä minulle tuli silti heti kotoinen olo. Oli helppo viihtyä 300 hengen maalaiskylässä. Alkuun Kroatia oli meille lomapaikka ja lasten toinen mummola, mutta myöhemmin ehdotin muuttoa tänne.

Olin kyllästynyt elämäämme Saksassa. Mieheni pyöritti ilmastointifirmaa ja minulla oli leipomistarvikkeiden liike, eikä meillä koskaan ollut aikaa olla yhdessä perheen kesken. 

”Ensin leivoin kakkuja vain risteilyturisteille, mutta pian perustin pienen kahvilan ja valmistan tilauksesta kakkuja myös häihin ja lastenjuhliin.”

 

Muutimme mieheni suvun vanhaan taloon ja saimme vastailla naapureille, miksi ihmeessä me Saksasta tänne tulimme. Täältä Itä-Kroatiasta lähdettiin siihen aikaan – ja moni lähtee edelleen – töihin juuri Saksaan.

Alkuvuosina itseluottamukseni oli heikompi, kun en osannut kieltä. Tyttäreni joutuivat tulkkaamaan. Kerran toinen heistä käänsi kummallisen lauseen: ”Onko kukaan halukas kestitsemään englanninkielisiä risteilyturisteja kotonaan?”

Nostin heti käteni. 

Niin meillä alkoi käydä yhdysvaltalaisia turistiryhmiä. He ovat menossa Mustaltamereltä Tonavaa pitkin, tai toiseen suuntaan, ja pysähtyvät tutustumaan paikalliseen elämään. Opettelin valmistamaan heille kroatialaista kotiruokaa, kuten kasviskeittoja ja lihapullia.

Saksassa pitää olla koulutettu leipuri, jos haluaa leipoa kakkuja myyntiin. Kroatiassa sellaista rajoitetta ei onneksi ole. Ensin leivoin kakkuja vain risteilyturisteille, mutta pian perustin pienen kahvilan ja valmistan tilauksesta kakkuja myös häihin ja lastenjuhliin.

Kroatialaiset leipovat yleensä kaiken itse. Tyypillisin kakku on tutiseva kermainen crempita. Yritin sitä monta kertaa, mutta tulos oli aina vetinen ja mauton. Oikean maun ja koostumuksen selvittämisestä tuli minulle lähes pakkomielle. Lopulta ymmärsin karsia ylimääräiset ainekset ja käyttää vain tuoreimpia ja kermaisimpia maitotuotteita. Nykyään meillä käy paikallisia asiakkaita, jotka ajavat läheisestä Osijekin kaupungista kyläämme vain minun kakkuni tähden! Vaikka he saattavat nauraa kroatian puheelleni, crempitaani he rakastavat.

Suomesta Ruotsiin

Maija Konstenius, 64: Suorasukaisesta diplomaattiseksi

Muutin Ruotsiin Tukholmaan vuonna 1980, kun Pohjois-Suomessa ei ollut töitä. Maalta suureen kaupunkiin muutto oli ehkä jopa isompi muutos, kuin mitä kulttuuriset erot olivat. Meilläpäin Tornionjokilaaksossa ei ollut tapana kysellä henkilökohtaisista asioista. Liikaa kyselemistä pidettiin turhana uteliaisuutena ja luotettiin, että ihmiset kertoivat itse kuulumisensa, jos halusivat. Ruotsissa sellainen käytös tulkittiin välinpitämättömyytenä.

Meissä suomalaisissa on ehkä vähän sellainen kaksipiippuinen piirre, että pidämme etäisyyttä läheisiin ihmisiin, mutta toisaalta taas olemme tuttavallisia ventovieraiden kanssa – kunhan ei mennä henkilökohtaisuuksiin. Ruotsissa tilanne on ehkä päinvastainen: ventovieraan kanssa voi puhua hyvinkin intiimeistä asioista, kunhan ei olla liian tuttavallisia ja pidetään kohtelias etäisyys.

Ensimmäisen vuoden aikana Ruotsissa tuntui joskus siltä, että ruotsalaiset olivat mielin kielin, turhan kohteliaita ja kiittelivät jatkuvasti. Mietin, mistä sitä tietää, mitä he oikeasti ajattelevat, kunnes huomasin itse muuttuneeni. Se oli tiedostamaton prosessi, jonka huomasin tapahtuneen vasta kun vierailin Suomessa ja luin vanhan tutun katseesta, että “jopas sitä nyt ollaan”.   

”Päätökset tehdään yhteisymmärryksessä siten, että kaikki ovat mukana ja turhia hierarkioita vältetään.”

 

Ennen muuttoani olin matkustellut paljon ja tarkoituksenani oli alun perin vain tienata Ruotsissa rahaa seuraavaa matkaa varten. Kaikki kuitenkin muuttui, kun aloin opiskella psykologiaa. Opiskelemalla pääsin sisälle yhteiskuntaan. Viihdyin yliopistolla, koska konsensuskulttuuri sopi minulle. Termin voi ymmärtää niin, ettei saa poiketa tavallisesta ja vältetään konflikteja, mutta myös niin, että päätökset tehdään yhteisymmärryksessä siten, että kaikki ovat mukana ja turhia hierarkioita vältetään. Suomessa lukiota käydessäni piti nousta seisomaan puhuessa, mutta Ruotsissa pääsin keskustelemaan.

Lukion jälkeen toimin pari vuotta mielisairaanhoitajana. Pidin työstä vieroitusosastolla, koska työt tehtiin yhdessä potilaiden kanssa. Tässäkin työssä minua miellytti juuri hierarkian puute. Olen vieläkin päihdeongelmien parissa töissä ja saman työnantajan palveluksessa. Työ huumepotilaiden kanssa herätti kiinnostuksen ADHD-diagnoosiin, ja kiinnostus johti väitöskirjaan muutama vuosi sitten.

Suomalaisuutta on kai se, että on suorasukainen. Vaikka sisarukseni ajattelevat nykyään, että olen liiankin diplomaattinen, minun pitää välillä muistuttaa itseäni siitä, että kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen. Tokaisin kerran työkaverilleni, joka oli pudottanut parikymmentä kiloa, että “sinäkö se siellä sisällä piileskelit!” Ei kovin herkkätunteista! Olen hillinnyt tätä piirrettä, enhän toki halua loukata.